Miten saada mahtumaan mahdollisimman suuri määrä palestiinalaisia mahdollisimman pieneen tilaan?

Pyhässä maassakin on vain kaksi tapaa hillitä vihanpitoa, oikea ja väärä. Oikea on järjestää rauhankokous israelilaisten ja palestiinalaisten välille. Entä se väärä? Kumma kyllä, vastaus tähänkin kysymykseen on sama eli järjestää rauhankokous Palestiinan perinnöstä kiisteleville osapuolille.

Oikean ja väärän rauhanhieronnan ero piilee tietysti siinä pyritäänkö todellisia rauhanesteitä ratkomaan vai ollaanko niistä vaan neuvottelevinaan – ajan voittamiseksi. Ties monennettako aikalisää tarvitsee jälleen Israel, tällä erää Ehud Olmertin kipparoimana.

On megaluokan itsepetos kuvitella, että aikalisien tarve päättyisi Annapolisiin. Tämä johtuu kahdesta tekijästä. Ensinnäkin, Israel tarvitsee lisää vale- ja pakkorauhoja, jotta se voisi jatkaa mahdollisimman puhtaan Suur-Israelin rakentelua samanaikaisesti kun se vakuuttelee maailmalle suostuvansa palestiinalaisvaltion perustamiseen miehittämilleen alueille. Toiseksi, Yhdysvallat on tuntunut viime vuosina uskovan siihen vanhaan hokemaan, jonka mukaan Palestiinan kysymys on kaikkien Lähi-idän ongelmien äiti.

Nimittäin aina kun Yhdysvallat on joutunut erityisen ahtaalle Lähi-idässä, se yrittää päästä pälkähästä Palestiinalla. Se näyttää kuvittelevan, että jo jonkinlaisen kauko-ohjattavan puoli-itsenäisen mikro-Palestiinan kyhääminen Israelin kylkeen riittäisi vakuuttamaan ”maltilliset” arabidiktaattorit ja monarkit Yhdysvaltojen politiikan demokraattisista ja epäitsekkäistä, kaikkea muuta kuin öljylle tuoksahtavista tarkoitusperistä.

Irak 1991, Iran 2008?

Kurkistus lähihistoriaan panee epäilemään, että poika on kopioinut isältään Annapolisin käsikirjoituksen. George Bush seniorin vuonna 1991 Madridiin kokoon kutsuman rauhankokouksen avainsanat olivat Irak ja Palestiinan kysymys, nuorempi Bush on täydentänyt perheen valikoimaa Iranilla.

Syksyllä 1990 isä-Bush lupasi palkita ne arabimaat, jotka lähtivät mukaan Saddam Husseinin vastaiseen jahtiporukkaan. Hän vakuutteli arabidiktaattoreille panevansa palestiinalaisten asiat järjestykseen heti kun Yhdysvaltojen johtama liittoutuma oli savustanut Saddamin ulos Kuwaitista. Madridin rauhankokouksessa syksyllä 1991 palestiinalaisille väläyteltiin sitten mahdollisuutta ansaita nöyrästi säästämällä oma valtio.

Irakissa itsensä perin pohjin ryvettäneen nuoremman Bushin hallinnolla on palava tarve koota arabimaat Iranin vastaisen riskiretken suojelijoiksi. Onko poika muka isäänsä anteliaampi? Tällä kertaa nimittäin yhteistyökykyisille arabihallitsijoille heilutellaan Palestiina-täkyä etukäteen, jo ennen kuin Iraniin on löydetty uusi entistäkin demokraattisempi shaahi…

Yksi Israelin ja palestiinalaisten välisen vuoropuhelun lähtökohdista kuuluu: Israelille on jo historiallisista syistä suotu nippu etuoikeuksia. Sillä on muun muassa ydinase, jonka olemassaolosta on tosi epäreilua hiiskua puhuttaessa Lähi-idän ydinaseistumista.

Amerikkalaisten ja israelilaisten yhdessä laatima Palestiinalaisten kultaisen käytöksen kirja elää päivän poliittisen kurssin mukaan. Kun amerikkalaiset julistivat demokratisoivansa palestiinalaisalueet rauhankuntoon järjestämällä vaalit, palestiinalaiset kukaties kuvittelivat, että heidän kuului itse päättää, ketä he äänestäisivät. Väärin, äänestämällä Hamasin valtaan, he saivat taas kerran ehdot käytöksessä.

Palestiinalaiset entistä ahtaammalla

Lokakuussa Israeliin ja Palestiinaan tekemäni vierailu osoitti minulle kouriintuntuvasti sen, miten ahtaalle oman valtionsa puolesta kampanjoivien palestiinalaisten toimintavapaudet on puristettu juutalaisvaltion kovennetuilla terrorismin vastaisen sodan liikennesäännöillä. Israelilaiset poliitikot yksi toisensa perään kauhistelevat palestiinalaisen yhteiskunnan luisumista vähemmän rauhanomaiseen suuntaan. Ani harvat poliitikot tuntuvat etsivän syitä tällaiseen kehitykseen miehitettyjen alueiden ghetoista, joiden muurien sisään liki neljä miljoonaa palestiinalaista on ahdattu.

”Palestiinan käveleväksi tietosanakirjaksi” kutsutun Bir Zeitin yliopiston entisen tiedotuspäällikön Albert Aghazarianin mukaan palestiinalaisten ainoat lailliset vastarinnan muodot ovat tänään haaveilu ja tarinointi. ”Mitä näkymättömämpi olet, sitä parempi palestiinalainen olet”, kuului erään Bir Zeitin opiskelijan määritelmä hyvästä käytöksestä.

Toki Israelin valtaapitävät tietävät, että heidänkin on todisteltava kansainväliselle yhteisölle rauhanhakuisuuttaan. Mielikuva edes hiljaisesta vuoropuhelusta palestiinalaisten kanssa kiillottaa kuvaa rauhantahtoisesta Israelista tehokkaammin kuin tilanne, jossa molemmat osapuolet pitävät mykkäkoulua. Rauhasta puhuminen voi olla paras keino välttää rauha.

Toivon olevani väärässä. Väitän, että ne jotka kuvittelevat Annapolisin olevan se teho-osasto, jossa henkitoreissa olevan rauhankehitys elvytettäisiin siihen kuntoon, että Israelin miehitysvalta vaihtuisi itsenäiseen palestiinalaisvaltioon, tulevat pettymään pahasti. Perustan arvioni tyhmän yksinkertaisiin tosiseikkoihin, joista valtamedia vaikenee tai joista se ei historiallisista tai muista syistä(?) puhu oikeilla nimillä.

Ensinnäkin, Oslon sopimuksista lähtien Israelin hallitukset ovat julistaneet rauhanteon edellyttävän palestiinalaisvaltion perustamista miehitetyille alueille. Jos Israel todella tarkoittaisi mitä se sanoo, niin miksi se kasvattaa siirtokunta-apparaattiaan vähintään 10 000 siirtokuntalaisen vuosivauhdilla. Ainoa oikea johtopäätös kuuluu: Israel haluaa juurtua yhä syvemmälle Länsirannalle, niin syvälle, ettei mikään rauhansopimus saa sitä sieltä repimälläkään pois.

Yritän olla luova. Selittyisikö Israelin juurtuminen Länsirannalle sittenkin muilla syillä? Ehkä siirtokuntapolitiikalla pyritään rohkaisemaan osaa israelilaisia ryhtymään Palestiinan kansalaisiksi. Miehitetyillä alueilla asuu jo Itä-Jerusalem mukaan lukien liki puoli miljoonaa juutalaista. Eli vaikka Israel pyrkii tekemään juutalaisvaltiosta mahdollisimman puhtaan, niin kenties se haluaa auttaa eräänlaisena starttirahana palestiinalaisia kehittämään heidän valtiostaan monikansallisen demokratian.

Israelin sisäisen salaisen palvelun Shin Betin viime keväänä julkisuuteen vuotaneen dokumentin mukaan Israelin liki puolitoistamiljoonainen arabiväestö muodostaa ”aidon pitkän tähtäimen vaaran Israelin juutalaiselle luonteelle ja ylipäätään koko Israelin valtion olemassaololle”.

Juutalainen Israel

Viattomalta kuulostavat puheet Israelin juutalaisen luonteen säilyttämisestä (eikö juutalaisilla saisi muka olla edes yksi valtio kun muslimeilla on niitä kymmeniä) kätkevät sisäänsä ruman ajatuksen. Juutalaisvaltio pitäisi putsata sen puhtautta vaarantavista elementeistä. Puhdistus olisi käynnistettävä paikallisista ”umayya abu-hannoista” eli niistä palestiinalaisista – tai heidän jälkeläisistään – jotka vuoden 1948 suursiivouksen jälkeenkin tarrautuivat kotikonnuilleen Israelin kansainvälisesti tunnustettujen rajojen sisäpuolelle.

Aikaisemmin uusia siivoustalkoita, jotka olisivat koskeneet ensisijaisesti miehitettyjen alueiden palestiinalaisia, kannattivat avoimesti vain Israelin oikean äärilaidan poliitikot. Nyt niitä vaaditaan jo Israelin hallituksesta käsin. Strategisen suunnittelun ministeri(!) Avigdor Lieberman on vaatinut väestön- ja rajansiirtoja, joilla arabien osuutta Israelin väestöstä voitaisiin karsia nykyisestä viidenneksestä.

Ulkoministeri Tzipi Livnin mukaan palestiinalaisvaltion tulisi tarjota kansallinen ratkaisu kaikille palestiinalaisille, siis myös Israelin arabikansalaisille. Kuulostaa kauniilta, mutta viestin sisältö on ruma: myös Israelin arabien kotien tulisi tulevaisuudessa sijaita apartheidmuurin palestiinalaisella puolella. Miten luontevasti Israelin arabit mahtavat tällaisten puheiden jälkeen samaistua juutalaisvaltioon kotimaanaan?

Tällaisia malleja kaupitellaan sitten maailmalle osana kestävää rauhanratkaisua. Niiden sisään kätketty viesti kuuluu: elinkelpoisen palestiinalaisvaltion kyhääminen Israelin kylkeen edellyttää palestiinalaisten ahtaamista elinkelvottomiin ghettoihin.

Israelin johto on ilmoittanut, että palestiinalaishallinnon on tunnustettava Israelin erityisluonne juutalaisvaltiona. Ellei se tulisi tekemään sitä, Israelkaan ei kuulemma olisi valmis minkäänlaisiin kompromisseihin. Avataanpa tämäkin rauhanehto: siis jos te tunnustatte meidän oikeutemme perustaa etnokratia alueelle joka kattaisi noin 90 prosenttia Palestiinasta, niin me suomme kaikkien teidän asettuvan sille jäljelle jäävälle kymmenekselle.

Kysymys maan juutalaisesta luonteesta on puhtauttaan vaalivalle Israelille elintärkeä, koska ilman palestiinalaisten suursiivouksia, juutalaiset jäisivät muutamassa vuodessa vähemmistöön Suur-Israelin alueella. On vain yksi asia, jota Israelin valtaapitävät pelkäävät enemmän kuin Suur-Israelin jakoa. Tämän mörön nimi voisi olla joko Israeltiina tai Palesrael ja se tarkoittaisi sitä, että israelilaiset ja palestiinalaiset panisivat hynttyynsä yhteen.

Hyvin pitkään yhdestä valtiosta puhui vai pieni piiri israelilaisia tai palestiinalaisia akateemikkoja ja sitten tietysti omilla koordinaateillaan Israelin äärioikeisto ja islamistit. Viime aikoina kun palestiinalaiset ovat saaneet huomata otteensa omista kotikonnuistaan kirpoavan entisestään, he ovat ottaneet mörön pöydälle israelilaisten kauhistukseksi.

Tämä läpeensä likainen mörkö pistää vauhtia israelilaisiin muurien ja ghettojen rakentajiin. ”Miten saada mahtumaan mahdollisimman suuri määrä palestiinalaisia mahdollisimman pieneen tilaan”, on homman nimi.

Mahmud Abbas on niin tiukasti israelilaisten ja amerikkalaisen liekanarussa, että hänellä ei ole varaa rimpuilla, vaikka hän haluaisikin. Viime ajat ovat osoittaneet, ettei hän haluakaan, sen verran nöyrästi hän on osallistunut israelilaisten kanssa Hamas-jahtiin.

Teksti ja kuva Mikko Zenger