Kuulumisia Länsi-Saharasta

Traktorin kauha kolahtaa kovaan hiekkamaahan ja pöly nousee keltaisena pilvenä. Se peittää hetkeksi taakseen matalat savitiilihökkelit ja niiden kulmilta aukeavan leveän aavikkolakeuden.

Moni savitaloista on luhistunut maan tasalle, toisten seinissä irvistää rosoisia aukkoja. Raivaustraktori jyrää eteenpäin pitkin leveää uraa, joka muistuttaa kuivunutta joenuomaa.

 

Paikka on nimeltään 27. helmikuuta. Se on yksi suurista pakolaiskaupungeista, joita Länsi-Saharan pakolaishallitus ylläpitää Algerian lounaiskolkassa. Keskellä karuinta autiomaata sijaitsevilla leireillä asuu noin 200 000 länsisaharalaista. Monet heistä ovat odottaneet täällä jo yli kolmekymmentä vuotta YK:n lupaamaa ”pikaista” kansanäänestystä Marokon miehittämän maansa itsenäistymisestä.

Saharassakin sataa. Helmikuussa taivaalta tuli vettä solkenaan, ensi kertaa yli viiteen vuoteen. Kova maa ei jaksanut niellä sitä, vaan pisarat ja pärskeet keräytyivät painanteisiin, täyttivät ne ja ryhtyivät vastustamattomalla voimalla luomaan kohisevia jokia.

Maailman kuumimmille ja kuivimmille seuduille vuosikymmeniksi heitetyt pakolaiset menettivät yhtäkkiä talonsa – tulvissa.

Hävitys iski myös Soukaina Larabessin kotikortteliin Smarassa. Hiukan yli 30 kilometrin ajomatkan päässä pakolaishallinnon keskuksesta Rabunista sijaitseva Smara on kuudesta pakolaiskaupungeista suurin. Kun sinne ajaa halki loputtomina kumpuilevien hiekka- ja soraharjanteiden, ajatus veden alta omaisuuttaan pelastavista saharalaisista tuntuu mahdottomalta.

”Mutta niin vain kävi. Talomme tuhoutui kokonaan”, Soukaina sanoo nojatessaan kotiporttiin.

Enempää ei talosta jäänyt jäljelle. Nyt porttiin on kuitenkin jo muurattu kiinni uuden rakennuksen seinä. Soukaina ohjaa vieraansa sisäpihalle, jonka täyttää suuri paimentolaisteltta, khaima. Teltta varusteineen on lähes joka pakolaisperheen keskeisin omaisuus. Niihin valtaosa saharalaisista joka tapauksessa kesän edetessä siirtyy lämpötilan kohotessa varjossakin yli 50 asteen.

Teltassa asuu nyt Soukanakin perheineen. Hänelle on kuitenkin kesällä luvassa viileämpää. Tuolloin Soukaina vierailee Rauhanpuolustajien kutsumana Suomessa kertomassa länsisaharalaisten, sahrawien, pitkästä itsenäisyyskamppailusta ja kovasta arjesta keskellä maailman suurinta autiomaata.

”On tärkeää, että ihmiset ymmärtävät miten elämme, ja miksi haluamme takaisin maahamme”, hän sanoo.

Jälleenrakennus ja tuhojen raivaaminen etenevät leireillä. Pakolaishallinnon luoma tervey-denhoitojärjestelmä onnistui estämään kulkutaudit sekä joukkovilustumiset, jotka uhkasivat taivasalle jääneitä kylminä talviöinä.

Onkin taas aika keskittyä oleelliseen: kuinka saada maailma vihdoinkin vakuuttumaan, että saharalaiset ansaitsevat oikeuden valita itse sen, miten ja kenen hallinnassa haluavat asua?

Tai ennen kaikkea saada maailma muistamaan: Länsi-Saharan ongelman ovat vuosi toisensa jälkeen sysänneet sivuun ”tärkeämmät” kriisit, joiden rinnalla vajaan puolen miljoonan ihmisen kohtalo keskellä autiomaata on jäänyt etäiseksi.

Näin siitäkin huolimatta että YK, Afrikan maiden järjestö ja Haagin kansainvälinen tuomioistuin ovat jo kauan pitäneet Marokon miehitystä yksiselitteisesti laittomana. Marokko on miehittänyt Länsi-Saharaa loppuvuodesta 1975, jolloin Espanja jätti siirtomaansa. Miehitysalue kattaa kaksi kolmasosaa entisestä Espanjan Saharasta, ja sisältää sen koko rannikon rikkaine kalavesineen sekä aavikon tuottoisat fosfaattikaivokset.

Alueittensa ympärille Marokko on rakentanut 2700 kilometrin mittaisen, vahvasti vartioidun ja miinoitetun hiekkamuurin. Sen suojissa se siirtää Länsi-Saharaan marokkolaisia uudisasukkaita, nujertaa vähemmistöksi kotimaassaan jääneiden saharalaisten ponnistelut perusoikeuksiensa puolesta väkivaltaisesti ja estää ulkomaisten tarkkailijoiden pääsyn miehitysalueelle.

YK on vaatinut kohta 40 vuotta kansanäänestystä, jossa sahrawit saisivat päättää haluavatko elää itsenäisessä Länsi-Saharassa – ensin Espanjalta, sitten siirtomaaisännän vaihduttua Marokolta. Länsi-Saharan vapautusliike Polisario suostui solmimaan Marokon kanssa aselevon vuonna 1991 saatuaan YK:lta vakuutuksen, että kansanäänestys olisi vain kuukausien, korkeintaan vuoden kysymys. Sen jälkeen Marokko on kuitenkin käytännössä torjunut kaikki äänestyshankkeet, joissa vaihtoehdoksi tarjotaan myös itsenäistymistä.

Koko tämän ajan enemmistö sahraweista on odottanut leireillä – muttei tyhjän pantteina.

Algeria luovutti Tindoufin liepeillä sijaitsevat autiomaat länsisaharalaisten käyttöön heti Marokon miehitettyä Länsi-Saharan. Se jätti alueen hallinnon käytännössä vapautusliike Polisariolle, joka julisti Saharan demokraattisen arabitasavallan itsenäiseksi 27.2.1976.

Pakolaishallinto on vuosikymmenien kuluessa pystyttänyt leireille toimivan paikallishallinnon kouluineen, terveyskeskuksineen ja kunnanvirastoineen. Niiden rinnalle ovat kasvaneet yksityisyrittäjien palvelut – ruokakaupat, videovuokraamot, puhelinkioskit, parturit, ravintolat, eri pakolaiskaupunkien välillä matkustajia kiidättävät taksit ja bussit.

Käytännössä leirit muodostavat oman pienen valtakuntansa, joka on valmis siirrettäväksi suoraan entisille kotiseuduille Länsi-Saharaan kun sen miehitys päättyy – eräänä päivänä.

Nouara Mohamed on nähnyt Smaran leirin kasvavan 30 vuodessa telttakylästä kymmenien tuhansien asukkaiden savitiilikaupungiksi.

Paimentolaisperheen tytär vietti nuoruutensa Länsi-Saharan aavikoilla, joiden elämänmenoon Espanjan siirtomaavalta ei puuttunut niin kauan kun se ei uhannut heidän hallintoaan.

”He kyllä halusivat alun perin siirtää saharalaiset kaupunkeihin, mutta huomasivat pian, ettei siitä mitään tule”, Nouara hymähtää.

Vapaa elämä loppui Nouaran ollessa 14-vuotias. Laukausten ja räjähdysten äänet kiirivät aavikolla. Kamelit ja vuohet oli vietävä suojaan.

”Paimentolaiselämä eli vuotuinen kierto juomapaikalta toiselle ei ollut enää mahdollista. Suuri osa siitä katosi silloin, ehkä lopullisesti. Mutta jo ennen sotaa olin aistinut muutoksen. Isäni ja äitini puhuivat Saharan vapauttamisesta ja osallistuivat Polisarion toimintaan. Kun he selittivät minulle miksi, liityin itsekin”.

Hän pakeni taisteluja Algerian puolelle. Marokkolaiskoneet tulittivat pakenijoita.

”Perheet joutuivat pommituksissa erille toisistaan. Minäkin olin yksin. Karavaanissamme monet kuolivat tai haavoittuivat, vaikka matkasimme öisin. Ilta-ruskon aikaan paistettiin nopeasti leipää hiekassa, yöllä tulia ei saanut tehdä.

Nouara alkoi työskennellä vapaaehtoisena sotasairaalassa Rabunissa. Aikanaan perhe palasi yhteen.

”Ensiksi saapui sisko, sitten äiti. Isäkin oli hengissä, mutta sisareni oli menettänyt miehensä taisteluissa”.

Elämä vakiintui pysyväksi tilapäisyydeksi: odotukseksi paremmasta, epävarmuudeksi tulevasta, peloksi ja huoleksi omaisten puolesta, joista ei aavikon toiselta laidalta kuulunut mitään.

Nyt Nouara vastaa opetusalan hallinnosta Smarassa. Hän myöntää, että saharalaisten itsenäistymisen suurhaasteita ei ole ainoastaan Marokon miehityksen purkaminen, vaan myös leireillä syntyneen, koko ajan yhä suuremman osan sahraweista muodostaman nuoren sukupolven tietoisuuden ylläpitäminen.

Jo nyt suurin osa länsisaharalaisista ei ole koskaan nähnyt kotimaataan, tai vain sen autioimmat kolkat Polisarion valvomilla vapautetuilla alueilla. Miten he voivat ymmärtää mitä saharalaisuus merkitsee?

”Se on heille kerrottava alusta lähtien. Ja niin olemme tehneetkin. Naiset ovat kantaneet suuren vastuun siitä, että saharalainen yhteiskunta tapoineen on säilynyt leireilläkin hengissä. Miehet ovat olleet aina rintamalla. Samalla saimme tasa-arvon, mutta emme totisesti ilmaiseksi. Olemme saaneet raataa ja taistella sen eteen”.

Nouara kutsuu ristikuulusteltavakseen kymmenvuotiaan poikansa Mahfouz Bashir Omarin, 10. Poika selviää yllättävästä Länsi-Sahara-tentistä puhtain paperein, eikä tulevaisuuden suunnitelmissakaan ole äidin mielestä vikaa. Matematiikasta pitävä Mahfouz tahtoo insinööriksi, kotiin Länsi-Saharaan.

Vapaassa Länsi-Saharassa asuu toistaiseksi hyvin vähän väkeä pysyvästi. Seutua partioivat lähinnä Polisarion sotilaat aavikkotukikohdistaan. Paluumuuttoa ei kannata järjestää, ennen kuin koko Länsi-Saharan asema on selvä.

Paluumuutolta puuttuvat myös perusedellytykset: melkein kaikki aikanaan rakennetut palvelut ovat yhä raunioina sodan jäljiltä. Jo yksin vesijohtojen ja porakaivojen puute pakottaa monet paimentolaiselämää yrittävät sahrawit takaisin leireille – ennen he saattoivat veden ehtyessä vaeltaa aina uusille aavikkolähteille, mutta nyt sen estää Marokon rakentama hiekkamuuri.

Beida Yahian ja hänen sukulaistensa sinnikäs pysyttely lähellä vapautettujen alueiden keskusta Tifaritia on kuitenkin osoitus, että saharalaisilla on edellytykset asuttaa kotiseutunsa pysyvästi.

Hänen perheensä kuuluu niihin harvoihin, jotka asuvat sitkeästi läpi vuoden samassa paikassa. Suku paimentaa kuutta kameliaan sekä noin 30 vuohtaan ja lammastaan noin 300 kilometrin päässä pakolaisleireistä. Heidän usean teltan pihapiiriään ympäröivät kalliot, hehkuvan kuumaa soratasanko ja kitukasvuinen pensasaavikko siellä täällä piikkiakasioineen.

Elämän tekee mahdolliseksi tasapainoilu vanhojen paimentolaistaitojen ja uusimman tekniikan varassa. Aurinkopaneeli tuo sähköä ja säiliöauto käy täyttämässä suuren vesitankin, mutta leipä leivotaan hiilitulella, kamelin- ja vuohenmaito pitävät janon loitolla ja kirnutaan tarvittaessa voiksi. Teitä tai taloja ei seudulta sen sijaan löydy.

Kuusitoista vuotta Polisarion riveissä sotinut Yahia ei viihtynyt pakolaisleireillä, jonne hän asettui aselevon alettua vuonna 1991. Hän on nyt viihtynyt karuilla laidunmaillaan yhdeksän vuotta.

”Täällä on parempi elää. Tunnemme, että olemme kotimaassamme”, hän sanoo. Minttuteelaseja järjestelevä sukulaisnainen Rhalli Ijdoud nyökyttelee vieressä.

Kumpikaan ei kuitenkaan epäröisi hetkeäkään palata muurin tuolle puolen, jos miehitys päättyisi. Beida on kotoisin Dakhlan rannikkokaupungista, jota hän yhä kutsuu siirtomaa-aikojen nimellä Villa Cisneros.

”Olin tietyöläinen – rakensin paljon katuja länsisaharalaisille, mutta ne jäivätkin Marokolle. Viihdyin tietenkin meren äärellä. Muistan aina, miten hyvältä kala maistui”, hän sanoo ja pyörittää lusikkaa muovisessa kuskus-kulhossa.

Hannu Pesonen

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja, joka on työskennellyt yli 50 sota- ja katastrofialueella eri puolella maailmaa. Kirjoitus perustuu vierailuun pakolaisleireillä ja Länsi-Saharan vapautetuilla alueilla huhtikuussa.