Rauhantekijä Eekku Aromaa: Konkreettinen abstraatikko


Eekku Aromaa oli lapsena kiinnostunut nukkeleikkien sijaan abstrakteista asioista. Aikuisena hän johtaa rauhanjärjestö Sadankomiteaa ja vetää baarivisailuja.

Olen kotoisin Jyväskylästä. Lapsuudenperheeni oli tavallinen keskiluokkainen perhe, vanhemmat, minä ja pikkuveli. Isovanhempani asuivat koko kouluaikani kävelymatkan päässä ja olin paljon tekemisissä heidän kanssaan. He ovat kiinteä osa perhettäni.

Luin lapsena paljon, osittain siksi, että kirjoista avautui hyvin jännittävä maailma, osittain siksi, etten koskaan ollut “hyvä” lapsi! Olin kiinnostunut abstrakteista asioista enkä oikein osannut leikkiä esimerkiksi nukkekodilla. Siksi minun ei ollut helppoa ystävystyä samanikäisten kanssa. Kun olin 7-vuotias, äitini vei minut partioon, ja siellä löysin kyllä ystäviä. Konkreettinen tekeminen yhdisti.

Olen lukenut paljon erilaisia kirjoja, myös sellaisia, joita en ole ymmärtänyt, mutta se on ollut kiinostavaa. Ajattelin, että kirja on luettava uudestaan, jos sitä ei ymmärtänyt, eikä niin, että luenpa sen uudestaan aikuisena. Haluan ymmärtää, mistä tässä maailmassa on kysymys.

Etappeja

Lukion jälkeen muutin Espooseen. Menin ensin opiskelemaan terveydenhoitajaksi Diakonia-ammattikorkeakouluun. Joku voisi kutsua sitä virheeksi, mutta siellä keksin, mitä kannattaa opiskella päästäkseni sinne, minne oikeasti haluan. Aloitin opinnot Jyväskylän yliopistossa, josta valmistuin maisteriksi pääaineenani yhteiskuntapolitiikka. Gradussani käsittelin äitien kokemuksia sosiaaliturvasta ja toimeentulosta. Minua kiinnosti turvallisuudentunne, jota sosiaaliturva voi ihmiselle tuottaa. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on minulle edelleen tärkeä teema.

Vuosi 2008 oli varsinainen muutosten vuosi. Ensin lopetin työni Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitossa ViNOssa, sitten tein graduni ja valmistuin, olin kolme kuukautta Nepalissa Demo ry:n vapaaehtoisena ja aloitin työni Sadankomitean pääsihteerinä.

Vapaaehtoisista

Sadankomiteaan tullessani olin ensin vähän järkyttynyt vapaaehtoisten määrästä. ViNOssa oli satoja aktiiveja, täällä puhutaan ihan toisenlaisista luvuista. Alkuaikoinani keskityimmekin kasvattamaan jäsenkuntaa ja aktiivien määrää. Kokeilimme feissaamistakin. Jäseniä meillä on nyt noin 800.

Vapaaehtoisten värvääminen on hidas prosessi. Sadankomitea on asiantuntijajärjestö, ja olemme paljon pohtineet, mitkä ovat sellaisia toimintamuotoja, joihin on helppo tulla mukaan. Kynnys osallistua esimerkiksi Pax-lehtemme tekemiseen on matala. Siinä voi olla mukana vaikka vain yhden jutun kirjoittamisen tai yhden lehden oikolukemisen verran, ja halutessaan sitä voi jatkaa vuosikausia.

Ihmiset sitoutuvat paremmin, kun heille on tarjota selkeitä töitä ja kokonaisuuksia, esimerkiksi kaksi tuntia päivystämistä Maailma kylässä -festareilla. On niitä, jotka tykkäävät rintanappien teosta ja postituksesta, mutta on myös paljon niitä, joille se ei riitä tai se ei tunnu omalta toimintamuodolta.

Toimintamme vahvuus on siinä, että ihmiset, jotka tulevat mukaan, yleensä myös pysyvät. Lisäksi mukana on yhä perustajajäseniä, esimerkiksi Kalevi Suomela, joka tekee kaikkea mahdollista. Joka paikan taitajia on hallituksessammekin. Toisaalta heitä on vähemmän ja vaikeampi löytää.

Vapaaehtoistyön tulevaisuus on kohtalonkysymys monelle järjestölle. Useat niistä eivät voi toimia ilman luottamushenkilöitä ja vapaaehtoisia. Meillä on mieletön reservi esimerkiksi elämäänsä tyytyväisiä, hyväkuntoisia, terveitä eläkeläisiä, jotka voisivat käyttää tarmoaan lukemattomissa järjestöissä.

Rauhaa

Jaamme toimitilamme Helsingissä Rauhanasemalla Rauhanliiton ja Aseistakieltäytyjäliiton kanssa. Teemme Rauhanliiton kanssa tiivistä yhteistyötä, onhan meillä pitkälti sama aatteellinen pohja. Yhdessä tekeminen on samoissa tiloissa helppoa ja luontevaa. Enemmän pitäisi varmaankin olla yhteydessä myös esimerkiksi Rauhanpuolustajiin, Amnestyyn ja Greenpeaceen ja moniin muihin järjestöihin.

Rauhankylä, jossa seitsemän rauhanjärjestöä yhdessä esitteli toimintaansa nyt toisen kerran Maailma kylässä -festivaaleilla, on mielestäni valtavan onnistunut esimerkki yhteistyöstä. Siellä järjestöt voivat olla lähekkäin saman teeman alla ja samalla nostaa esiin omia erityispiirteitään. Meillähän on puhtaasti aatteellisia eroja, mutta toisaalta menneisyyttä ajatellaan ehkä tarpeettomankin paljon.

Elokuvia

Sadankomitea täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi suunnittelimme alun perin kirjoituskilpailua, mutta Rauhankasvastusinstituutin väen kanssa juteltuamme totesimme, että lapset eivät enää nykyään osallistu kirjoituskilpailuihin. Päätimme siis järjestää videokilpailun. Kaikenlaiset ihmiset voivat tehdä rauhanvideoita. Järjestämme lisäksi rauhanelokuvien sarjan yhdessä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kanssa syksyllä Helsingissä, ja siellä näytämme videokilpailun satoa alkukuvina. Elokuvasarjassa esitetään sodan ja rauhan elokuvia yksi per vuosikymmen eli viisi. Elokuvat ovat lähtöisin eri mantereilta ja tehty eri näkökulmista. Elokuvaseminaarissa 19.10. keskustellaan elokuvien teemoista ja elokuvasta yleisemminkin. Pääpuhujaksi on lupautunut Peter von Bagh.

Asevelvollisuudesta

Sadankomitean teemoista minua lähimpänä on kysymys yleisestä asevelvollisuudesta. Se on aivan perustavaa laatua oleva asia ja myös tasa-arvokysymys.

Kun mietitään sitä, miten puolustamme maatamme, on hyvä aloittaa siitä, että Suomeen ei kohdistu mitään sotilaallista uhkaa. Esimerkiksi Ruotsi lakkautti yleisen asevelvollisuuden vuonna 2010. Ruotsin mallin mukainen asevelvollisuus perustuu siihen, että uhka kehittyy hitaasti ja siihen voidaan valmistautua. Tiedusteluorganisaatiota voidaan pitää yllä, mutta varsinainen henkilöreservi on pieni. Se otetaan käyttöön tarpeen mukaan.

Pasifistisen ajattelun mukaan armeijaa ei tarvita, koska aseet eivät ole ratkaisu. Kun puhutaan kansallisvaltioista ja niiden eduista, puhutaan vääristä asioista. Lyhyellä aikavälillä tarkasteltaessa konkreettinen malli Suomellekin olisi, että koulutetaan vuosittain pieni määrä vapaaehtoisia. He muodostavat reservin, jonka avulla puolustuskyky voidaan tarvittaessa nostaa.

Maata puolustetaan asein jos on pakko. Sen kaltaista tilannetta on kuitenkin tavattoman vaikea kuvitella tässä maailman ajassa, ja siksi siihen varautuminen on sekä nuorten miesten elämän että yhteisten rahojen törkeää tuhlausta. Se myös muokkaa yhteiskuntaa fundamentaalisti, koska siitä syntyy ajatus siitä, mikä on miehen paikka ja naisen paikka. Lisäksi se estää näkemästä nykymaailman todellisia uhkia: ilmastonmuutosta, köyhyyttä, eriarvoistumista. Ne ovat aivan toisen mittaluokan vaaroja ja uhkia kuin sotilaallinen hyökkäys.

Oma paikka

Viiden vuoden jälkeen voin todeta, että olen tyytyväinen saavutuksiini Sadankomiteassa. Olen pystynyt muuttamaan ne järjestöön liittyvät asiat, jotka tehtiin aiemmin huonommin. Toisaalta tulin hyvään paikkaan, järjestöllämme oli 45 vuoden historia, jonka päälle rakentaa. Voidaan sanoa, että meillä on ollut paljon vaikutusta esimerkiksi siihen, millainen siviilipalvelus Suomessa tällä hetkellä on.

Kun pohdin oman työni merkitystä, ajattelen niin, että maailmassa on todella vähän ihmisiä, jotka ovat erikoistuneet rauhankysymyksiin, ja minun paikkani on paljon paremmin täytetty tässä kohdassa kuin esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä. Se on ehkä ihmiskunnan tärkein kohtalonkysymys, mutta siihen on erikoistunut aika moni.

Eläimiä

Olen kasvissyöjä. Lukioikäisenä lakkasin syömästä punaista lihaa. Tuntui järjettömältä resurssien tuhlaukselta, että lehmä syö niin paljon tuottaakseen pikkiriikkisen lihanpalan.

Kun työskentelin vuoden järjestösihteerinä eläinsuojeluliitto Animaliassa, kasvissyöntikäsitykseni vahvistuivat. Jätin myös kanan pois ruokavaliostani, koska ristiriita sen välillä, että kana maistui hyvältä mutta sen syöminen on väärin, oli liian suuri. Tuon ristiriidan kanssa ei vain voinut elää. Lopulta luovuin myös kalasta “hippeyssyistä”, koska tuntui pahalta tappaa kaloja.

Animaliassa toimitin järjestön julkaiseman Kuuluisan kasviskeittokirjan, joka ilmestyi vuonna 2002. Kirjassa julkisuuden henkilöt kertovat kasvisresepteistään, mukana olivat muun muassa Sikke Sumari ja Aki Sirkesalo. Sain soittaa julkkiksille ja pääsin esimerkiksi toimittamaan runoilija Tommy Tabermannin tekstiä. Aikamoinen kokemus 19-vuotiaalle!

Asioiden ajamista

Olen ollut vihreiden ehdokkaana useissa kunnallisvaaleissa ja kerran eduskuntavaaleissa, ja olen ollut vihreissä myös töissä. En kuitenkaan usko, että asetun ehdokkaaksi kunta- tai eduskuntavaaleissa lähiaikoina. Rakastan politiikan tekemistä ja uskon, etten viihtyisi missään työssä niin hyvin kuin kansanedustajana. Toisaalta on myös niin, että joihinkin ihmisiin äänet tarttuvat helpommin ja joihinkin ei. Kuulun selvästi jälkimmäisiin. Koen kuitenkin tekeväni politiikkaa koko ajan, tämä työ on sitä. Kaikki yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja kansalaisjärjestötyö on politiikkaa.

Olen päässyt seuraamaan varsin läheltä YK:n työskentelyä. Vuonna 2007 olin YK:n nuorisodelegaattina mukana yleiskokouksen kolmoskomiteassa, jossa käsitellään sosiaalista kehitystä ja muun muassa nuorten asioita. Sen jälkeen olin useamman vuoden partioliikkeen maailmanjärjestön YK-vaikuttamisen ryhmässä ja pääsin käymään tietyissä YK:n kokouksissa. Asekauppasopimusprosessissa osallistuin molempiin varsinaisiin kokouksiin Suomen delegaation kansalaisjärjestöedustajana.

Arvostan YK-järjestelmää, se tekee paljon hyvää. Toisaalta siihen liittyy sellaista verkkaisuutta ja raskassoutuisuutta, joka tekee aika monista hyvistä asioista mahdottomia tai ainakin turhauttavan hitaita.

Visailua

Harrastuksistani ehdottomasti hauskin on baarivisailujen vetäminen! Vedän niitä vuoroviikoin kaverini kanssa. Puuha sai alkunsa pari vuotta sitten. Olimme käyneet muutamien kavereiden kanssa visailemassa Kallion Seurahuoneella. Olimme happamia, koska siellä aina samat joukkueet voittivat visailut ja kysymykset tuntuivat heille tehdyiltä. Ravintolapäällikkönä Kustaa Vaasassa silloin ollut tuttavani Vasankarin Jaakko ehdotti, että alkaisimme vetää omaa visaa. Paikka vaihtui myöhemmin Maltaiseksi Riekoksi, joka on kuin rauhallinen olohuone.

Harrastan yhä lukemista, mutta ehdin lukea vähemmän kuin toivoisin. Vapaa-ajalla keskityn kaunokirjallisuuteen. Pitäisi ehkä lukea enemmän tietokirjallisuutta ja elämäkertoja, mutta se ei tee niin onnelliseksi kuin kaunokirjallisuus. Merete Mazzarellan omaelämäkerrallisiin teoksiin palaan aina jos olen onneton. Niistä tulee lohdullinen olo.

Teksti Anu Harju
Kuvat Essi Rajamäki