Kolumni: Isänmaa

Sellaisia vaaleja ei taida tulla, etteivätkö poliitikot vakuuttaisi äänestäjille toimintansa isänmaallisuutta. Vihreät flirttailevat leijonasymbolilla, peruspersut kantavat leijonariipusta kaulassaan, kristilliset omivat käyttöönsä kokoomuksen vanhan tunnuksen »koti, uskonto, isänmaa», ja kokoomus ja keskusta pelastavat isänmaata myöntämällä lisää valtion takauksia pankkien ja rahoittajien tappioiden korvaamiseksi Kreikan ja Irlannin markkinoilla. Se, joka vastustaa »isänmaallisia» ratkaisuja, on tietenkin epäisänmaallinen. Isänmaallisuus on väkevä tapa tehdä politiikkaa. Se, joka määrittelee isänmaallisuuden, sanelee samalla politiikan pelisäännöt ja sisällön.

Isänmaallinen ja sen vastakohta epäisänmaallinen herättävät vahvoja tunteita. Isänmaallinen aktivisti saa nimensä kunniatauluun ja epäisänmaallinen aktivisti eli maanpetturi pahimmillaan kuolemantuomion. Suomessa isänmaallisuuden käsitteeseen yhdistetään vahvasti sotien symboliikka, talvisodan yksimielisyys ja jatkosota erillissotana. Sitä isänmaallisuutta, jonka puolesta on vuodatettu paljon verta, ei pitkään aikaan saanut kyseenalaistaa kriittisillä arvioilla sodasta ja sitä edeltävästä politiikasta. Vuosikymmenien ajan myös vuoden 1918 kansalaissodan hävinneet punaiset leimattiin epäisänmaallisiksi. Sillä oikeutettiin 80 000 ihmisen vangitseminen keskitysleireille, valkoinen terrori ja sotien välisen ajan demokratia- ja ihmisoikeusloukkaukset. 1920- ja 1930-luvulla Suomessa kiellettiin epäisänmaallisena demareista vasemmalla olevien parlamentaarinen puoluetoiminta, ja ihmisiltä hankittiin tunnustuksia myös kiduttamalla. Isänmaallisuuden nimissä on aina ja kaikkissa maissa tehty paljon muutakin kuin jaloja asioita.

Isänmaallisuus taipuu moneen tarkoitukseen. Ei ole harvinaista, että urheilijat kamppailevat talvisodan hengessä ja päättäjät vaativat ihmisiä hyväksymään heikennyksiä asemaansa osoittamalla talvisodan yksimielisyyttä. Ei kukaan halua saada epäisänmaallisuuden Kainin merkkiä otsaansa. »Isänmaallisilla» tulkinnoilla politiikasta ja menneisyydestä ei useinkaan ole kovinkaan paljon tekemistä viileän rationaalin ajatelun kanssa. Silloin kun puhe kääntyy »isänmaallisuuteen», politiikasta tulee tunnetta ja tunteesta politiikkaa. Kyse on monta kertaa perustelemattomista, joskus jopa päivänvaloa kestämättömistä, ratkaisuista.

Yksi tällainen on kysymys Suomen tuesta osallistumiselle Afganistanin sotaan, mistä jotkut poliitikot haluaisivat tehdä isänmaallisuuden mittarin. Tämä kävi erityisen selvästi ilmi silloin, kun ulkoministeri Alexander Stubb kommentoi Afganistanin sodassa kaatuneen suomalaissotilaan kohtaloa. Pahoitellessaan menetystä Stubb vaati samassa yhteydessä suomalaisilta yksimielistä kansallista tukea operaatiolle ja siellä palveleville sotilaille. Stubbin veto oli varmasti psykologisesti taitava, mutta kovin tyylikäs ja rehellinen se ei ollut.

Ei suomalaisen veren vuodattaminen amerikkalaisten johtamassa epäonnistuneessa Afganistanin sodassa vielä tee siitä millään lailla kansallista yksimielisyyttä vaativaa asiaa tai isänmaan etua. Jokainen menetetty ihmishenki on tappio Suomelle ja tragedia heidän omaisilleen, ja vastuun siitä kantavat poliitikot, jotka tekivät päätöksen lähettää sotilaat Afganistaniin. Juuri siksi sodan kannattajat yrittävät, myös kaatuneiden suomalaissotilaiden aiheuttamaa tunnekuohua hyväksi käyttäen, tehdä sodan tukemisesta kansallisen yksimielisyyden vaatimuksen pakkopaidan.

Markku Kangaspuro

Kirjoittaja on Suomen Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.