Iranin rikos: itsenäisyys

Haastatteluihin ja omakohtaisiin havaintoihin perustuvassa Iran-kirjassaan(1) Liisa Liimatainen esittelee tämän merkittävän valtion kansalaisten ajatuksia islamilaisesta tasavallasta ja sen tulevaisuudesta.

Yksi Liimataisen haastateltavista on Roomassa asuva toimittaja Ahmad Rafat, joka työskentelee Yhdysvaltojen tukemille ja Iraniin suunnatuille persiankielisille radio- ja TV-asemille. Rafat esittää synkän näkemyksensä Iranin tulevaisuudesta. Iranilaisilla on edessään sama valinta kuin irakilaisilla. Heidän on valittava diktatuurin tai sodan välillä, kolmatta vaihtoehtoa ei ole.

“Luulen, että he valitsevat sodan”, Rafat sanoo.

Ajatus on ilmeisesti esitetty Yhdysvaltojen edellisen presidentin George Bushin aikana. Hallituksen vaihtuminen Washingtonissa ja Barack Obaman asettuminen Valkoiseen taloon tuskin kuitenkaan on sanottavasti muuttanut iranilaisen journalistin päättelyä.

Mustakaapuiset, synkät uskonoppineet pitävät valtaa Iranissa. Kesän 2009 tapahtumat osoittivat, että vaikka islamilainen tasavalta salliikin vaalit, sen johtajat ovat valmiita tarvittaessa väärentämään äänestystuloksen. Maassa vallitsee uskontoon, shiialaiseen islamiin, nojaava diktatuuri, johon kuuluvat kidutus, näytösoikeudenkäynnit ja opposition kaikinpuolinen vaino. Keinot ovat stalinismista ja muista totalitaarisista poliittisista järjestelmistä lainattuja.

Samalla Irania on painostettu ja uhattu jopa sodalla maan hieman salamyhkäisten ydinpuuhailujen johdosta. “Kansainvälinen yhteisö pyrkii siihen, että Iranista ei koskaan tulisi ydinasevaltaa. Näistä tosiasioista – diktatuurista ja Iraniin suunnatusta ulkomaisesta painostuksesta – seuraa toimittaja Rafatin valinta: diktatuuri tai sota. Mitä siihen pitäisi vastata?

Ensimmäinen asia, joka tulee mieleen, on se, että aikaisempaa valintaa – hyökätä Irakiin tai antaa Saddam Husseinin diktatuurin jatkua – eivät missään vaiheessa tehneet asianosaiset eli irakilaiset itse. Sodasta päätettiin Washingtonissa syksyllä 2002, ja päätöksen teki pieni piiri, joka oli ryhmittynyt nuoremman George Bushin ympärille. Irakin sodasta päättäneitä kutsuttiin hieman harhaanjohtavasti uuskonservatiiveiksi, keskeisinä hahmoina varapresidentti Dick Cheney ja puolustusministeri Donald Rumsfeld. Jakautunut kongressi antoi sitten sodan aloittamiselle siunauksensa.

Näin siis valinta “diktatuurin tai sodan välillä” tosiasiassa tehtiin. Siitä eivät päätöksentekijät maksaneet senttiäkään. Lasku lankesi sadoilletuhansille irakilaisille, pääasiassa siviileille, jotka ovat menettäneet henkensä tässä seikkailussa. Myös tuhansille amerikkalaisille sotilaille Irak on merkinnyt ennenaikaista kuolemaa. Irakiin lähetetyt sotilaat eivät tule siitä yhteiskuntaluokasta, jota edustaa Bush & co. Useimmat ovat niitä, jotka värväytyvät armeijaan vain hankkiakseen lisätuloja opintoihinsa tai parantaakseen toimeentuloaan, heillä kun ei ole tukenaan rikasta sukua niin kuin Bushin perheen vesoilla.

Jos niin onnettomasti kävisi, että Yhdysvallat päättäisi hyökätä Iraniin tai vaikka “vain” pommittaisi maata, eivät siitäkään päättäisi asianosaiset, tässä tapauksessa iranilaiset. Päätös tehtäisiin Washingtonissa.

Sotaa kannattava Israel voi hyvinkin yrittää taivutella Yhdysvaltoja tuhoamaan Iranin ydinlaitokset, mutta loppujen lopuksi ratkaisu on tukevasti isännän käsissä. Siitä ei päätä vahtikoira(2). Iran-politiikkaa ei muotoilla Israelissa vaan Yhdysvalloissa. Mikään Israel-lobby ei sitä ratkaise, vaan ratkaisun sanelevat Yhdysvaltojen omat niin sanotut “kansalliset edut”. Ilmaus on kuitenkin syytä panna lainausmerkkeihin, sillä käsite on yhtä ideologinen kuin paljon puhuttu “kansainvälinen yhteisö”, jonka sanotaan päättävän sitä ja päättävän tätä, paheksuvan sitä ja paheksuvan tätä.

Irakin kaoottiset tapahtumat sen jälkeen, kun Yhdysvaltojen johtama “halukkaiden koalitio” sinne hyökkäsi maaliskuussa 2003, antavat vain heikon aavistuksen siitä, mitä vastaavanlainen hyökkäys Iraniin merkitsisi. Irak oli ankarien pakotteiden kuristama ja vihatun diktaattorin Saddam Husseinin johtama, Irania paljon pienempi valtio. Hyökkäyksestä on nyt kulunut kuusi ja puoli vuotta – kauemmin kuin toinen maailmansota kesti – ja Irak on edelleen kaikkea muuta kuin vakaa valtio.

Iraniin kimppuun käyminen johtaisi täysin hallitsemattomiin tapahtumiin paitsi Iranissa, myös koko Keski-Aasian ja Lähi-idän alueella sekä muualla maailmassa. Voi vain kuvitella, millaisia seurauksia esimerkiksi Hormuzin salmen sulkemisella olisi maailmantalouteen. Lähi-idän öljyä kansainvälisille markkinoille rahtaavat tankkerit purjehtivat tämän kapean vesiväylän kautta Persianlahdelta valtamerille.

Sodilla “diktatuurin kaatamiseksi”, “humanitaarisilla interventioilla” tai miksi niitä sitten kutsutaankin, on aina ollut intellektuaaliset kannattajansa. Kuinka helppoa onkaan rullata tyhjä valkoinen paperi kirjoituskoneeseen, tai nykyisin avata tietokone, ottaa mukava asento työtuolissa ja alkaa kirjoittaa varoituksia siitä, kuinka vaarallista on yrittää neuvotella kansalaisiaan sortavien diktaattoreiden, sotilasjunttien tai uskonnollisten fanaatikkojen kanssa! Sellaiset tahot ymmärtävät vain väkivallan ja asevoiman kieltä. Eikö Chamberlainin myönnytyspolitiikka (appeasement) Hitlerille johtanut suoraan toiseen maailmansotaan?

Ennen kuin tällaisiin argumentteihin vastaa, kannattaa hieman kerrata historiaa. Myönnytykset eurooppalaiselle fasismille ja myöhemmin Hitlerille eivät alkaneet vuonna 1938 Münchenissä, jossa Tshekkoslovakia silvottiin Britannian pääministerin Neville Chamberlainin tavatessa Saksan ja Italian diktaattorit, vaan paljon aikaisemmin, itse asiassa heti ensimmäisen maailmansodan ja sitä seuranneitten vallankumousten jälkeen. Euroopan ja Yhdysvaltojen omistavissa ja hallitsevissa luokissa äärioikeistolaisia poliittisia suuntauksia ja fasismia ymmärrettiin varsin pitkälle, ne kun murskasivat kiusalliseksi käyneen demokratian ja työväenliikkeen. Ei teollisuuspampuilla ja heitä edustavilla ministereillä ollut mitään sitä vastaan, että Rosa Luxemburgin, Antonio Gramscin ja muiden periaatteellisten sosialistien suut tukittiin raa’alla väkivallalla.

Iran ja demokratia

Myönnytyspolitiikan vastustajaksi kääntynyt Winston Churchill piti tasavaltalaista Espanjaa paljon vaarallisempana kuin Francon diktatuuria. Natsi-Saksan ilmavoimat saivat vapaasti pommittaa baskikaupunki Gernikan raunioiksi Espanjan sisällissodassa ilman, että virallinen Britannia siitä suuresti tuohtui. Vaaralliseksi Hitler muuttui Churchillin silmissä vasta kun natsidiktaattorin ruokahalu kasvoi ja alkoi toden teolla uhata Britannian maailmanvaltaa.

Churchill oli johdonmukainen valtiomies. 1950-luvun alussa hän tuki fanaattisesti Iranin shaahia, kun tätä vastassa oli maan merkittävin demokraattinen poliitikko Mohammed Mossadeq, joka kansallisti Iranin öljyn. Mossadeq syöstiin vallasta ensimmäisessä Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun CIA:n organisoimassa tai tukemassa kaappauksessa vuonna 1953. Siitä alkoi yli neljännesvuosisadan kestänyt shaahin diktatuuri, joka vuorostaan johti Iranin nykyiseen teokraattiseen pappisvaltaan.

Liisa Liimatainen kuvaa kirjassaan Irania monelta kannalta. Kirja antaa käsityksen siitä, kuinka monimuotoinen ja elävä yhteiskunta ja kulttuuripiiri Iran nykyisestä uskonnollisesta diktatuuristaan huolimatta on.

Joskus, ei vielä varmaankaan tänä vuonna mutta ehkä pikemmin kuin arvataankaan, “islamilainen tasavalta” Iranissa muuttuu oikeaksi tasavallaksi. Muutosta ei kuitenkaan edistä se, että Irania painostavat juuri ne maat, jotka vain vähän yli 50 vuotta sitten tekivät kaikkensa ja lopulta onnistuivatkin siinä, että demokratia Iranissa ei toteutunut. Vielä vähemmän Iranin demokraatteja – työläisiä, opiskelijoita ja muita muutosta ajavia voimia – auttaa pommituksilla ja sodalla uhkailu. Sitä vastoin sodanuhka ja suurvaltojen painostus mitä ilmeisimmin vain vahvistavat niitä piirejä, joita edustavat uskonnollinen johtaja Ali Khamenei, presidentti Ahmadinejad ja muut.

Ei ole vaikeaa päätellä, että Yhdysvaltojen, EU:n ja “kansainvälisen yhteisön” painostus Iranin nykyjohtoa kohtaan johtuu aivan muista syistä kuin niistä, jotka julkisesti ilmoitetaan: ydinpommin mahdollinen tavoittelu ja opposition murskaaminen. Saudi-Arabia on Irania tukahduttavampi uskonnollinen diktatuuri. Egyptin hallitus vainoaa arvostelijoitaan siinä kuin Iranin johto omaansa. Israelilla on ydinase, ja se sortaa palestiinalaisia, syyllistyy sotarikoksiin ja rikkoo YK:n päätöslauselmia enemmän kuin mikään muu valtio.

Iranilla sekä toisaalta Israelilla, Egyptillä ja Saudi-Arabialla on yksi ratkaiseva ero. Jälkimmäiset ovat Yhdysvaltojen tärkeimpiä liittolaisia Lähi-idän tulenaralla alueella, Iran sen sijaan Yhdysvaltojen vihollinen. Iranin johtajien rikos “kansainvälisen yhteisön” silmissä on sen itsenäisyys. Uskonnollinen diktatuuri ja ydinaseen tavoittelu ovat tässä vain käteviä tekosyitä.

Oman vaatimattoman käsitykseni mukaan Iranin demokraatteja täytyy tukea kansainvälisen solidaarisuuden nimissä. Siihen ei kuulu sodalla uhkailu eikä yhtyminen siihen kuoroon, joka pitää ääntä vain niistä rikoksista, joihin on vaikeampi vaikuttaa, mutta vaikenee niistä, joiden lopettamiseen ei tarvita sotaa, ei edes boikottia. Kuka “kansainvälisen yhteisön” johtaja on puhunut Israelin ydinaseista? Ei kukaan. Milloin pitikään Israelin lopettaa palestiinalaisten maan ryöstäminen? Milloin palestiinalaisten piti saada oma suvereeni ja tasaveroinen valtionsa Israelin rinnalle? Näitten lupausten antamisesta on kulunut jo pitkä aika. Niiden täyttämiseen ei kenelläkään ole kovaa kiirettä.

Hannu Reime

1. Liisa Liimatainen, Iran – huntu ja haaste. Yritys ymmärtää Iranin yhteiskuntaa. Like 2009. Ahmad Rafatin haastattelu on sivuilla 77–86.

2. Israelin kutsuminen “[imperialismin] vahtikoiraksi” saattaa kuulostaa pahansuovalta, mutta vertauksen esitti jo vuonna 1951 Israelin merkittävimmän sanomalehden Ha’aretzin kustantaja ja päätoimittaja Gershom Shoken. Ks. Hannu Reime, Israel/Palestiina – Kahden kansan luvattu maa. Like 2003. Sitaatti on käännetty suomeksi sivulla 219.