Irakin kevättä odotellessa

Vaikka USA:n ja Ison-Britannian hallitukset vakuuttavat edelleen, että Irak on vakaasti tiellä kohti rauhaa, vapautta ja demokratiaa, kuka tahansa realisti lienee valmis myöntämään, että levottomuudet maassa pahenevat päivä päivältä. Pian Irakin miehityksen jälkeen miehittäjät nimittivät pieniä vastarintaa jatkavia joukkoja Saddamin lojalisteiksi, jotka pyyhittäisiin nopeasti pois demokratian tieltä. Vastarintataistelijoihin alettiin laskeafedayeenin ja Ba´ath-puolueen aktivistien lisäksi myös ”ulkomaalaisia taistelijoita”. Eräässä vaiheessa näiden ulkomaalaisten kerrottiin jopa olevan pitkälti vastuussa koko vastarinnasta. Meni jonkin aikaa ennen kuin amerikkalaiset myönsivät taistelevansa sunnalaisten jihadistien kanssa. Oli ilmeisen kiusallista, että vastarinnan merkittävä osa oli uskonsotureita, joiden kanssa ei varmasti voisi neuvotella. Nyt monet amerikkalaiset sotilaslähteetkin jo myöntävät, ettei sen paremmin USA:n kuin Irakinkaan armeijalle ole mahdollista kitkeä tätä vastarintaa, ja siksi amerikkalaisten tavoitteena onkin nyt saada irakilaiset itse taistelemaan kapinallisia vastaan ja kärsimään ankarien taistelujen aiheuttamat tappiot.

”laiskat aseveljet”

Ongelmana Irakin hallituksen alaisessa armeijassa on sen ilmeinen haluttomuus taistella toisia irakilaisia vastaan, ottaa vastuuta minkäänlaisista operaatioista tai edes kouluttautua tyydyttävästi. Miehittäjät ovat useaan otteeseen moittineet irakilaisia ”aseveljiään” laiskoiksi ja saamattomiksi vastuunpakoilijoiksi. Todennäköiseksi syyksi he usein esittävät, että Saddamin aikaan järjestelmä oli niin autoritaarinen, ettei nykysotilailta muuta voi odottaakaan. Toisaalta vastarintataistelijat tuntuvat olevan nerokkaita, erittäin aikaansaavia ja rohkeasti henkilökohtaista vastuuta ottavia. Syynä lienee lopulta se, että hallituksen sotilailla ei ole minkäänlaista motivaatiota, koska he eivät koe taistelevansa minkään ”hyvän” asian puolesta. Vastarinta taas taistelee vapaan kotimaan ja uskonnon puolesta, ja nämä ovat tunnetusti melko vahvoja kannusteita.
Eräs merkittävä ongelma kaikissa länsimaiden kouluttamissa muslimiarmeijoissa Lähi-idän alueella on se, että koulutuksen saatuaan osa sotilaista katoaa yksiköistään. Afganistanista on raportoitu, että noin neljännes USA:n kouluttamista sotilaista on hävinnyt jäljettömiin, ja merkittävä osa heistä on oletettavasti liittynyt vastarintataistelijoihin heti koulutuksen jälkeen. Irakista kerrottiin aiemmin, että kolme irakilaista pataljoonaa oli jo valmiina taistelemaan vastarintaa vastaan ilman amerikkalaisten tukea. Äskettäin luku korjattiin yhteen pataljoonaan. Ei ole täysin mahdotonta, että ensimmäinen luku oli vielä silloin totta, mutta että halukkaiden taistelijoiden määrä supistuu sitä mukaa, kun irakilaisia kaupunkeja tuhotaan massiivisissa sotilasoperaatioissa.

Kulmikkaita rajanvetoja

Sunnalaiset ovat koko miehityksen ajan kokeneet menettävänsä eniten Irakin tilanteen muuttumisesta, ja kiivaimmat taistelut miehittäjien ja vastarinnan välillä on käyty juuri sunnalaisilla alueilla. Irakin kurdit ovat olleet pitkälti tyytyväisiä miehitykseen, koska se on lujittanut heidän asemaansa maan pohjoisosissa, joita he käytännössä hallitsivat omien miliisijoukkojensa avulla jo Saddamin aikaan, heti ensimmäisen Persianlahden sodan jälkeen. Shiialaiset taas ovat nousseet vallanpitäjiksi ensimmäistä kertaa maan historiassa, ja nykyään Irakia hallinnoivatkin käytännössä fundamentalistiset shiiapuolueet Da´wa ja SCIRI (Supreme Council for the Islamic Revolution in Iraq). Niitä pitkälti kontrolloi Irakin shiialaisten korkein hengellinen johtaja, Najafin pyhässä kaupungissa asuva suurajatollah Ali Sistani. Molemmilla puolueilla on läheiset suhteet Iraniin, ja etenkään sunnalaiset eivät koskaan unohda sitä, että Sistani on syntyperältään iranilainen.
Kurdien ja shiialaisten käytännön syistä muodostettu löyhä liittouma on tähän asti pitänyt Irakin uuden hallituksen toimintakykyisenä, mutta nyt näiden kahden väestöryhmän välille on syntymässä sovittamattomia kiistoja. Kurdit haluavat laajan itsehallinnon, johon tulisi heidän mielestään kuulua myös Kirkukin öljykaupunki. Shiialaiset taas haluavat keskusjohtoisen valtion eivätkä esimerkiksi myönnä Kirkukin olevan varsinaisesti mikään kurdikaupunki, siellä kun asuu myös muita väestöryhmiä. Lisäksi shiialaisten koalitiossa, United Iraqi Alliancessa, käydään sisäisiä kiistoja. On huhuttu, että ajatollah Sistani on tyytymätön koalition toimintaan eikä aio enää tukea sitä tulevissa vaaleissa. Tällöin voi olla mahdollista, että radikaalin Muqtada al-Sadrin liike kerää uskonnollisten shiiojen äänet. Kurdit ja shiiat pitävät epäilemättä yhtä uutta perustuslakia koskevaan kansanäänestykseen asti (15.10.), mutta sen jälkeen kaikki on auki. Mikäli perustuslaki hyväksytään ja sunnit pyrkivät estämään sen kaatamalla sen enemmistöalueillaan Anbarin, Salah ad-Dinin ja Ninevahin provinsseissa, voidaan ajatella, että shiiat ja kurdit eivät enää tarvitse toisiaan. Tällöin shiialaiset voivat pyrkiä perustamaan samanlaisia itsehallintoalueita etelään kuin mitä kurdeilla on pohjoisessa.

Tulevaisuuden visioita

Mitä taas tulee miehittäjien ja vastarinnan välisiin taisteluihin, ne luultavasti vain lisääntyvät etenkin Irakin laajalti sunnalaisessa keskiosassa. Äskettäin on raportoitu, että kapinalliset pystyvät jo ottamaan haltuunsa ja kontrolloimaan useita Bagdadin kaupunginosia, ja itsemurhapommittajien on kerrottu päässeen jopa pikkuruiselle tarkasti vartioidulle Vihreälle vyöhykkeelle Bagdadin keskustassa. Kurdistanin voidaan olettaa pysyvän verrattain rauhallisena, mitä se on ollut tähänkin asti, mutta laajat levottomuudet esimerkiksi Mosulissa saattavat helposti levitä myös kurdialueille. Shiia-alueiden tulevaisuus on varsin epävarma: shiiapuolueet ovat toistuvasti sanoneet haluavansa miehittäjät pois mahdollisimman pikaisesti, ja mm. Basrassa heidän miliisijoukkonsa ovat jo tottuneet järjestyksenpitoon, koska aluetta muodollisesti hallitsevat brittisotilaat ovat päättäneet pysyä pääasiassa kaupungin laitamilla. Nähtäväksi jää, haluavatko shiiat nousta avoimeen aseelliseen vastarintaan miehittäjiä -vastaan, vai odottavatko he näiden vain lähtevän hiljaisuudessa. Joka tapauk-sessa jopa brittikenraalit ovat sanoneet, että miehittäjien on täysin mahdotonta pysyä millään shiialaisella alueella, mikäli ajatollah Sistani käskee heitä sieltä lähtemään.
Jo miehityksen alkuajoista lähtien on myös sanottu, että mikäli ulkomaalaiset joukot lähtevät noin vain, Irak ajautuu sisällissotaan. Tämä on yksi mahdollisuus. Toisaalta on hyvä muistaa, että esimerkiksi sunnikapinallisia edustava Association of Muslim Scholars on useaan otteeseen sanonut olevansa valmis neuvottelemaan  kaikkien irakilaisten osapuolten kanssa, jos vain miehitysjoukot lähtevät maasta. Ei siis kannata väheksyä irakilaisten halua tai kykyä ratkaista keskinäisiä konfliktejaan neuvotteluteitse. Lisäksi voidaan ajatella, että esimerkiksi sunnalaisten ja shiialaisten neuvotteluissa voisivat olla välittäjinä Saudi-Arabia ja Iran, joilla on normaalit diplomaattiset suhteet ja jotka molemmat joutuvat vaikeaan asemaan, mikäli täysimittainen sisällissota syttyy. Joka tapauksessa on absurdia ajatella, että miehitys, joka on pahentanut Irakin tilannetta kuukausi kuukaudelta, yhtäkkiä alkaisikin sitä parantaa ja rauhoittaa. Kyseessä on käytännössä ikivanha imperialistinen ajatus, jonka mukaan sivistymättömät kansat tarvitsevat länsimaalaiset pelastajikseen.

Teksti Jussi Sinnemaa

Artikkeli on kirjoitettu ennen
Irakin perustuslaista käytyä kansanäänestystä