Ikuinen kamppailu maailman hallinnasta

Politiikan tutkija ja Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Pekka Visuri näkee Suomen turvallisuuspoliittisen aseman ratkaisevasti parantuneen kylmän sodan jälkeen.

Maailman konfliktien painopiste on siirtynyt Lähi-itään ja eteläiseen Aasiaan, eikä Pohjolaan ole odetettavissa merkittäviä sotilaallisia keskityksiä, uskoo Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Pekka Visuri. Suurvaltojen kilpavarustelusta ei ole merkkejä. Euroopan tilanteen rauhoittumisella 2000-luvun alussa ja maailman voimasuhteiden muutoksella on silti vaikutuksia Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan. Kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä maailmanpolitiikan muutoksesta on vielä hankala tehdä.

“Suomen asema on kylmän sodan jälkeen ratkaisevasti parantunut turvallisuuspoliittisessa mielessä, koska kylmän sodan aika oli jatkuvaa jännitystilaa ja valtavat asevoimat olivat toimintavalmiina käymään toistensa kimppuun. Suomi oli siinä välissä. Tällaisia asevoimia ja jännitystä ei enää ole. Vaikka täällä nykyäänkin on paljon asevoimaa joka puolella, ovat valmiustila ja aseiden käyttö aivan erilaiset kuin kylmän sodan aikana.”

Monelta on Visurin mukaan jäänyt huomaamatta, kuinka perustavanlaatuinen muutos Euroopassa on tapahtunut. Herää mielenkiintoinen kysymys:

“Mistä johtuu, että ne, jotka hallitsevat maailmaa, jatkuvasti kamppailevat keskenään? Kun eurooppalaiset hallitsivat maailmaa, Euroopassa käytiin jatkuvia sotia. Asetelma on sikäli muuttunut, että enää eurooppalaisilla valtioilla ei ole mitään erityistä intressiä ruveta taistelemaan toisiaan vastaan. Euroopalla tarkoitan ilman muuta myös Venäjää.”

Asevoimia vähemmän Suomen lähialueilla

Venäjä on vähentänyt asevoimiaan Suomen lähialueilla ja siirtänyt kokonaisuudessaan heikentyneiden voimiensa painopisteet ajankohtaisille konfliktialueille etelään ja Kaukoitään. Koko Eurooppa noudattelee samaa trendiä. Myös Suomen sodanaikaisten joukkojen vahvuutta on supistettu kylmän sodan lopun 540 000 sotilaasta 350 000:een. Yleisellä asevelvollisuudella on yhä kannatusta, mutta kysymykset asevelvollisuuden ja alueellisen puolustuksen ylläpidosta ovat nousseet esille.

“Suomen alue ei ole enää millekään suurvallalle tärkeä hyökkäyksellisessä mielessä käytettäväksi. Tilanne on ratkaisevasti muuttunut tässä suhteessa. Suomi on edelleen EU:n ja Venäjän rajalla, mutta ei mitään EU:n sydänaluetta. Toisaalta Venäjälle tämä on aivan äärimmäisen tärkeä alue, koska sen suuret voimavarat, ennen kaikkea Pietarin ja myöskin yhä tärkeämmäksi tuleva Muurmannin alue, ovat välittömästi Suomen raja-alueella.”

Sijainti suurvallan rajanaapurina on muistuttanut mahdollisuudesta joutua epäsuorasti suurvaltaselkkausten vaikutusten piiriin osana laajaa kansainvälistä kriisiä. Suomi sijaitsee geopoliittisesti ja geostrategisesti aralla vyöhykkeellä.

“Venäjälle sen varmistaminen, että Suomen aluetta ei käytetä hyökkäyksessä Venäjää vastaan missään tulevaisuuden mahdollisessa suurvaltaselkkauksessa, on elintärkeä kysymys. Tämähän on tyypillistä Paasikiven linjaa ja Kekkosen ajan johtopäätös, mutta silloin se oli sidottuna Euroopan tilanteeseen. Nyt on kyse maailmantilanteesta.”

Idänpolitiikkaa ja liittoutumista

Presidentti Mauno Koivisto piti 1990-luvun alussa tärkeänä varmistaa, että Euroopan vapaakauppaliiton (Eftan) ja Euroopan yhteisön välinen sopimus Euroopan talousalueesta (ETA-sopimus) saataisiin syntymään, ja että Suomi liittyisi siihen turvatakseen taloudelliset etunsa. ETA-sopimuksen solmiminen syksyllä 1991 avasi tien kohti EY-jäsenyyttä. Muistelmissaan Koivisto kuitenkin kirjoitti: “Turvallisuuspoliittiset syyt olivat mielestäni se näkökohta, joka kaikkein voimakkaimmin puhui siihen suuntaan, että meidän piti EY:öön liittyä. Taloudelliset syyt olivat kuitenkin toisen luokan kysymyksiä. Mutta tätä ei minusta saanut mennä julkisuuteen sanomaan… Jos me sanoisimme, että turvallisuuspoliittisista syistä meidän tulisi liittyä, eikä liittyminen toteutuisikaan, niin mikä meidän asemamme sitten olisi? Minun arvioni mukaan se olisi heikompi.”

“Tämä on yksi näitä uusia tietoja”, toteaa Visuri. “Koivistohan jätti asian aikanaan muistelmissaan vähän epäselväksi ja sitä on väärin tulkittu. Olen käyttänyt kirjassani kahta tai kolmea haastattelua, joissa olen kirjannut hänen todelliset perusteensa. Ne ovat luettavissa jo hänen muistelmistaan, jos ne tarkkaan luetaan. Siitä näkyy selvästi se peruste, että hän piti turvallisuuspoliittisia syitä merkittävinä Euroopan unioniin liittymiselle, koska Suomen oli edullista liittyä Saksan mukaan. Tähän oli tärkeimpinä syinä Saksan ja Suomen idänpolitiikan lähteminen samoista ajatuksista ja samojen periaatteiden noudattaminen.”

Visuri korostaa perinteisen saksalaisen bismarckilaisen idänpolitiikan tai Suomen sodanjälkeisen paasikiviläisen idänpolitiikan merkitystä. Saksan historiallinen 1700- ja 1800-luvun preussilainen idänpolitiikka korosti etuja pysyä Venäjän kanssa hyvissä väleissä, harrastaa taloudellista yhteistyötä ja välttää joutumista keskinäiseen sotaan. Preussilais-venäläinen yhteistyö oli historiallisesti toimiva. He vastustivat yhdessä Ruotsia Itämeren alueella.

“Paasikiveä sanottiin Saksassa Suomen Bismarckiksi. Koivistohan omaksui tämän politiikan tai ajatuksen ja totesi, että nyt yhdistynyt Saksa hyvin todennäköisesti tulee noudattamaan tällaista historiallista perinteistä Saksan idänpolitiikkaa. Ei enää kahden maailmansodan ja kylmän sodan aikaista idänpolitiikkaa, jolla oli katastrofaaliset seuraukset. Saksassakin on opittu, niin kuin Suomessakin pyrittiin oppimaan, miten tulla toimeen Venäjän kanssa.”

Pohjoismaissa oli puolestaan aikomusta uhitella Venäjälle.

“Kaikkein selvimmin tämä oli näkyvillä Tanskassa 90-luvun alkupuolella. Ruotsissa varsinkin mediassa esiintyi Venäjä-hysteriaa. Koivisto ilmoitti jo muistelmakirjassaan ettei hyväksynyt, että Suomi vedettäisiin tällaiseen pohjoismaiseen Venäjän vastaiseen rintamaan, kun tulisi jokin konflikti tai kriisitilanne, kuten silloin kun oli Baltiasta kysymys ja nyt myöhemmin Tshetsheniasta ja Georgiasta erityisesti. Koivisto halusi irrottaa Suomen turvallisempaan seuraan eli Saksan johtamaan Euroopan unioniin. Tämä oli se turvallisuuspoliittinen syy.”

Suomi Naton matkassa

Visurin mukaan Koivisto oli saanut tulevan EU:n johtajilta sekä Naton päämajasta takuut, ettei jäsenyys EU:ssa edellyttänyt liittymistä Natoon. Natoon liittyminen olisi ollut vastoin paasikiviläistä ja bismarckilaista idänpolitiikka. Mitä mieltä olette itse Natoon liittymisestä?

“Olen Koiviston linjoilla, eikä se ole mikään yllätys. Nythän liittyminen ei ole samalla tavalla ajankohtainen kuin 90-luvun puolivälissä. Silloin oli paineita että ne maat, jotka liittyivät Euroopan unioniin, liittyisivät myös Natoon. Itävalta, Ruotsi ja Suomi liittyivät kaikki selkeästi samanlaisilla lähtökohdilla eli Euroopan unioniin liittyminen ei ole sotilaallista liittoutumista.”

Entä yhteistyö Naton kanssa Isaf-operaatiossa? Olette kirjassanne aika varovainen käsitellessänne Suomen rauhaturvaoperaatiota Afganistanissa. Miksi?

“Halusin suhteuttaa nämä Suomen osuudet kansainvälisissä tapahtumissa siihen, että ne eivät ole kauhean merkittäviä. Ne ovat sitä ehkä Suomelle, mutta eivät yleisemmin. Suomen olemiseen Afganistanissa ja siihen, miksi sinne jouduttiin, liittyy tietty historiikki. Se lähti erilaisena asiana liikkeelle kuin mitä se on nykyään tai mitä se on ollut viime vuosina.”

Aluksi oli Visurin mukaan kysymys aivan selvästä rauhanturvatehtävästä, jolla oli YK:n mandaatti. Tehtävänä oli pääkaupungin Kabulin järjestyksen ylläpito. Silloin ei maassa ollut vielä toimivaa kapinaliikettä eikä sisällissotatilannetta.

“Silloisen hallituksen vastustajat oli kukistettu ja sillä siisti. Siitä se on sitten laajentunut ja eskaloitunut konfliktiksi. Muutaman vuoden kuluessa, suunnilleen 2005–2006, Afganistan ajautui sisällissotaan. On sitten eri asia, miten vetäytymistä sieltä arvioidaan. Tottakai on selvää, kuten totean kirjassanikin, että kaikki ulkomaiset joukot sieltä ovat lähdössä pois. Kysymys on vain siitä, missä ajassa ja millaisin järjestelyin. Tämä on Suomenkin osalta enemmän käytännöllinen ajoituskysymys.”

Mikä tärkeintä, Suomi on Visurin mukaan noudattanut mahdollisimman pitkään alkuperäistä YK:n mandaattia. Suomi ei ole osallistunut aktiivisesti sotatoimiin kuten Tanska, Viro ja Ruotsikin ainakin puheiden tasolla. Entä ovatko puheet siitä, että Suomi olisi sodan osapuoli, liioteltuja?

“No, hiukan liioiteltuja. Suomihan on tietenkin sodan osapuoli sikäli, että maa on osa kansainvälistä Isaf-liittoutumaa, jota vastaan monet kapinalliset, kuten Taliban, toimii. Suomi on kuitenkin tässä asetelmassa noudattanut mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman täydellisesti perinteistä rauhanturvan konseptia eli ei-aktiivista asevoimankäyttöä. Asevoimaa on käytetty pelkästään itsepuolustukseen.”

“Suomi on päättänyt pysyä Isaf-liittoutumassa ja sen puitteissa noudattaa niitä rajoituksia, joita noudattavat monet muutkin maat. Siellä on todella kahta tapaa. On sitten konstikkaampi juttu, mikä on Suomen sitoutumisen aste.”

Rauhanturvaamista vai kriisinhallintaa?

Kari Huhta kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan “Silmät kosteina rauhanturvaamisesta” 8. toukokuuta, ettei rauhanturvaamista ole olemassa ja että se on korkeintaan ylimainostettu tuote. Huhdan mukaan Suomen laki ei tunne rauhanturvaamista, ja suomalaisia sotilaita saa lähettää maailmalle pelkästään kriisinhallintatehtäviin tai katastrofiapuun. Hänen mukaansa klassinen rauhanturvaaminen toimii ylipäätään siellä, missä on muutenkin rauha tai ainakin osapuolet pyrkivät siihen aktiivisesti. On siirryttävä laajemman voimankäytön mahdollistavaan kriisinhallintaan. Visuri sanoutuu jyrkästi irti Huhdan näkemyksistä.

“Rauhanturva-käsite on YK:n terminologiassa täysin selvästi määritelty tarkoittamaan sellaisia toimintatapoja, että ei käydä taisteluja eikä käytetä asevoimaa aktiivisesti jotakin konfliktin osapuolta vastaan, vaan asevoiman käyttö rajoittuu itsepuolustukseen. Päätehtävä on aselevon tai rauhansopimuksen ylläpito ja toteutus tai humanitaaristen toimintojen suojaaminen. Olennaista on se, käytetäänkö asevoimaa aktiivisesti jotakin osapuolta vastaan vai ei. Silloin kun ollaan rauhanturvatehtävässä, sitä ei käytetä.”

Samalla kun rauhanturvatehtävät ovat kansainvälisesti määriteltyjä, Visuri pitää kriisinhallintaa epämääräisenä ja liian väljänä käsitteenä. Yhdysvallat harrastaa kriisinhallintaa hyökkäämällä Irakiin.

“Kaikki toiminnat, joilla vaikutetaan johonkin konfliktiin, paitsi oman maan puolustustehtävät, voidaan tulkita enemmän tai vähemmän kriisinhallinnaksi. Hallitaan jotakin kriisiä tekemällä interventio nyt vaikka Libyaan, Irakiin tai Afganistaniin. Ja silloin kun se asevoimilla tapahtuu, se on toteuttajan näkökulmasta kriisinhallintaa. Kaikki YK:n johtamat rauhanturvatehtävät kuuluvat YK:n päämajassa rauhanturvasektorille (peace keeping). Ei ole pienintäkään epäselvyyttä, mitä ne ovat luonteeltaan. Jos ne olisivat aktiivista sodankäyntiä, ne eivät olisi enää rauhanturvatehtäviä.”

“Kyllä tämä termi on ihan yleisesti käytössä ja tunnustettu. Minusta ei kannata ehdoin tahdoin poistaa terminologiasta rauhanturvaamista, koska se on kansainvälisesti yleisesti hyväksytty ja tunnettu asia, joka on osa mahdollisesti jotain laajempaa kriisinhallintaa, mitä sillä sitten tarkoitetaan, koska kriisinhallintahan voi käsittää mitä tahansa.”

Libyassa ei turvata rauhaa

On ollut puhetta, että Suomi osallistuisi Libyan tulevaan kriisinhallintaoperaatioon tai rauhanturvatehtäviin. Visuri korostaa, ettei Libyassa ole kyse rauhanturvaoperaatiosta.

“Libyassa on kyse YK:n päätöslauselmaan perustuvasta asevoiman käytöstä. Tietty maaryhmä, aluksi Ranskan ja Englannin ja sittemmin Naton johtamana, käyttää aseellista voimaa ja käy sotatoimia Libyan hallitusta vastaan. Ne pyrkivät toimimaan mandaattinsa puitteissa, mutta kyse on sotatoimista. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Jos siihen liitettäisiin esimerkiksi avustuskuljetusten vieminen väkisin jollekin alueelle, kyse olisi selkeästi sotatoimista. Siksi kansainväliset humanitaariset järjestöt ovat vastustaneet tällaista mallia. YK ei halua asevoimia käytettävän humanitaaristen kuljetusten suojaamiseen, koska ne voidaan käsittää sotatoimien osaksi.”

Visuri ei halua ennustaa, onko Suomi tulevaisuudessa menossa Libyaan. Jos siellä saadaan aikaan aselepo tai rauhansopimus, niin se olisi ihan luontevaa. Mutta jos interventioon liitetään niin sanotusti humanitaarinen operaatio, jota toinen osapuoli vastustaa aseellisesti, silloin on kyse sotatoimesta. Humanitaarisen avustustoiminnan raja kulkee siinä, että se on puolueetonta. Jos se on puolueetonta, Suomella ei ole mitään erityistä syytä olla osallistumatta.

Karim Maiche