Haave itsenäisyydestä kuljettaa

Ei ole helppoa muuttaa asumaan kylmään Suomeen keskelle kaamosta. Etenkin jos on kotoisin Länsi-Saharasta, jossa lämpötila kohoaa 50 asteeseen. Maima Mahmud tuli Suomeen Länsi-Saharan itsenäisyysliikkeen Polisarion edustajaksi. Elämä on kuljettanut, tai suorastaan heitellyt, häntä eri suuntiin aiemminkin.

Eurooppalaiset suurvallat jakoivat Afrikan 1800-luvun lopulla Berliinin konferenssissa intressiensä mukaisesti. Luoteis-Afrikassa sijaitsevasta Länsi-Saharan erämaakaistaleesta tuli Espanjan siirtomaa. Vuonna 1973 alueen itsenäisyysliike Polisario aloitti aseellisen vapaustaistelun kolonisoijia vastaan. Samana vuonna Maima Mahmud syntyi lähellä Dakhlan kaupunkia. Maima on yhdeksänlapsisen perheen kuopus.

Kaksi vuotta myöhemmin Espanja ilmoitti vetäytyvänsä. Välittömästi espanjalaisten lähdettyä Marokko ja Mauritania miehittivät Länsi-Saharan. YK:n päätöslauselmat ja Haagin kansainvälinen tuomioistuin tuomitsivat miehityksen. Miehitys kuitenkin jatkui, ja Polisario aloitti taistelun uusia miehittäjiä vastaan. Maima muistaa hatarasti, kuinka perhe pakeni taisteluita rajan yli Mauritanian puolella sijaitsevaan Zoueraten kaupunkiin. Perhe halusi elää rauhassa ja teki parhaansa antaakseen kuvan, ettei ollut poliittisesti sitoutunut.

Yrityksistä huolimatta elämää oli vaikea asettaa uomiinsa. Perheen vanhin tytär oli ottanut aktiivisesti osaa Polisarion itsenäisyyspyrkimyksiin. Lopulta naapurit paljastivat hänet. Maiman sisar pidätettiin.

“Tämän jälkeen ovelle koputettiin, kop kop. Ovi aukesi ja isäni revittiin ulos”, Maima kertoo. “Poliisit rikkoivat kotimme. Vapauduttuaan isäni sairastui ja laihtui rajusti.”

Pidätykset ja kidutus olivat arkipäivää. Vuonna 1979 Mauritanian joukot aloittivat operaatio Zoueraten, jonka tarkoitus oli tuhota Polisarion sissit Zoueraten sahrawi-pakolaisten keskuudesta. Tuhoisan operaation seurauksena useat sahrawit saivat surmansa tai haavoittuivat.

“Rypälepommi räjähti vieressämme. Kuului kauhea pamahdus. Äitini hyppäsi päälleni suojatakseen minua. Kun avasin silmät, näin verta kaikkialla. Aloin huutaa paniikissa. Äiti oli haavoittunut pahasti rintaansa, mutta käski minua olemaan huutamatta, ettei meitä huomattaisi.”

Painostus ja jatkuva piilottelu olivat Maiman perheelle liikaa. He päättivät lähteä etsimään turvaa koillisesta. Algerian rajan toisella puolella olivat Tindoufin pakolaisleirit, joiden perustamiseen Maiman sisar oli antanut merkittävän panoksensa. He eivät voineet kuitenkaan matkata suoraan leireille, vaan heidän oli aluksi mentävä vastakkaiseen suuntaan kohti Atlanttia Nouadhiboun kaupunkiin. Tätä kautta heidän onnistui hämätä viranomaisia, ja lopulta kuusivuotias Maima oli perheensä kanssa turvassa keskellä aavikkoa sijaitsevilla pakolaisleireillä. He elivät teltassa kansainvälisen ruoka-avun varassa. 50 asteen helle, hiekkamyrskyt ja puute vedestä ja sähköstä opettivat iloitsemaan elämän pienistä asioista.

Seuraavana vuonna alkoi koulu. Opetus oli intensiivistä: lapset elivät, opiskelivat ja söivät yhdessä. Kolmen kuukauden välein heillä oli mahdollisuus vierailla vanhempiensa luona.

“Siihen aikaan kaikki tekivät parhaansa itsenäisyyden puolesta – lapset, miehet, naiset”, selittää Maima. “Opiskelimme ahkerasti matematiikkaa, historiaa, maantietoa, uskontoa, espanjaa ja arabiaa, ja lomilla opetimme puolestaan vanhempiamme. Tänä päivänä sahrawien keskuudessa ei esiinny luku- ja kirjoitustaidottomuutta. Espanjan opettaja teki minuun vaikutuksen. Hän oli karismaattinen ja kannusti meitä opiskelemaan. Pärjäsin hyvin koulussa.”

Kolmetoista vuotta Kuubassa

Hyvän koulumenestyksensä ansiosta Maima lähetettiin syyskuussa 1982 Kuubaan jatkamaan opintojaan. Hän oli yksi 99 tytöstä ja noin 400 pojasta, jotka matkasivat Fidel Castron saarelle.

“Perheeltäni kysyttiin, halusivatko he lähettää minut Kuubaan opiskelemaan. Matkustimme kolme päivää Tindoufista Oraniin. Sieltä matkamme jatkui laivalla kohti Havannaa. 15 päivän päästä olimme perillä. Näimme ensimmäistä kertaa ihania delfiinejä. Tervehdimme niitä heittämällä luontokappaleita kengillä. Olimme nuoria ja tyhmiä.”

Koulu sijaitsi Isla de la Juventudilla (Nuoruuden saari). Puolet päivästä opiskeltiin, toinen puoli tehtiin töitä: kerättiin hedelmiä ja siivottiin. Opettajat olivat kuubalaisia ja sahraweita. Kolmen vuoden jälkeen Maima pääsi käymään kotona ja sai viipyä siellä 11 päivää. Vuodet 1985–1995 hän vietti Kuubassa näkemättä kertaakaan perheenjäseniään.

“Opin paljon Kuubassa. Meitä kunnioitettiin ja pidimme työn ohella myös hauskaa. Tanssin paljon salsaa”, Maima nauraa.

Hän oli aktiivinen monenlaisessa järjestötoiminnassa. Nuoret järjestivät tapahtumia brasilialaisten, panamalaisten, nicaragualaisten, bolivialaisten, angolalaisten ja eteläafrikkalaisten opiskelijoiden kanssa.

“En pysty sanoin kuvaamaan, kuinka raskasta oli olla kaikki ne vuodet erossa perheestäni. Vuonna 1989 aloitin opinnot Havannan yliopistossa. Se oli vaikeaa aikaa. Opinnot olivat todella haastavia. Kuuballa meni huonosti Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Elämämme oli hyvin niukkaa. Minulla ei ollut kunnollisia vaatteita. Monet palasivat kotiin. Olin kuitenkin päättänyt onnistua opinnoissani. Valmistuin lopulta vuonna 1995 pääaineenani tietoliikenne ja elektroniikka.

Maima palasi Tindoufin pakolaisleireille huippuarvosanojen kera. Hän pystyi valitsemaan, millaista työtä halusi tehdä.

“Halusin näyttää, että naisetkin pärjäävät insinööreinä. Sain töitä Minursosta (YK:n rauhanturvaoperaatio Länsi-Saharassa). Leireille sopeutuminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Kaikki oli muuttunut. Perheeni oli muuttunut. En löytänyt paikkaani. Ruoka oli pahaa. Minusta tuntui, että hiekkaa oli joka paikassa: suussani, silmissäni, selässäni, ruuassani. Myös minä olin muuttunut. Jotkut karsastivat vapaata elämäntyyliäni, jonka olin tuonut tuliaisena Kuubasta.”

Maima meni naimisiin vuonna 1997. Vuotta myöhemmin hänen pitkälle edennyt raskautensa päättyi keskenmenoon. Hän sai sairaalahoitoa Espanjassa ja pääsi tekemään jatkotutkimusta Las Palmasin yliopistoon. Hän ei kuitenkaan saanut oleskelulupaa ja päätyi jälleen pakolaisleireille. Jatkotutkimus jäi kesken, mutta hänen onnistui perustaa naisjärjestö AFAD. Sahrawi-naisilla on tunnetusti ollut vahva asema yhteisössään. Vuonna 2001 hän synnytti teltassa tätinsä avustuksella tytön. Vuonna 2008 syntyi poika.

Aktiivinen toiminta ja lukuisat työpaikat ovat kuljettaneet Maimaa Bamakosta Nairobiin ja Johannesburgiin. Lokakuussa hänelle tarjottiin pestiä pohjoisesta Suomesta. Ruotsin tapaan myös Suomeen on tarkoitus perustaa Polisarion edustusto. Maima myöntää, ettei tiennyt juuri mitään Suomesta ennen työtarjousta.

“Kysyin mieheni mielipidettä. Koen tärkeäksi jakaa tietoa Länsi-Saharan laittomasta miehityksestä. Minut on otettu täällä todella hyvin vastaan. Täällä on kuitenkin pimeää ja kylmää.”

Pian alkaa kevätaurinko lämmittää. Maima on päätynyt kauas Länsi-Saharasta. Haave itsenäisyydestä elää vahvasti sahrawien keskuudessa. Ehkä jonain päivänä he saavat itse päättää maansa ja kansansa kohtalosta.

Teksti Karim Maiche
Kuva Essi Rajamäki