ANALYYSIÄ NEUVOSTOLIITOSTA

Helsingin Koko-teatterissa 6.11.2006 esiteltiin syksyn aikana ilmestyneet Pystykorvakirjat. Tilaisuudessa keskityttiin yksityiskohtaisemmin painotuoreen Neuvostoliiton vuosisata -kirjan teemoihin. Paikalla oli kaksi kirjan lukenutta asiantuntijaa: tohtori Jukka Seppinen, jolta on myöskin hiljattain ilmestynyt kirja neuvostotiedustelusta Suomessa sekä tutkimuspäällikkö Markku Kangaspuro Aleksanteri-instituutista.

 

Molemmat alustajat totesivat kirjan tervetulleeksi, tuoreeksi ja perustelluksi yleisesitykseksi Neuvostoliiton historiasta. Sitä suositeltiin tärkeäksi perusteokseksi sekä yliopisto-opiskelijoille että alan tutkijoille. “On tärkeää, että tämän tyyppinen kirja on julkaistu. Se on helppolukuinen yleisesitys myös Neuvostoliiton sisäisistä rakenteista, joista aikaisemmin ei ole kirjoitettu. Kirjan ansio on myös se, että siinä laskeudutaan valtapolitiikasta arkielämän tasolle”, totesi Jukka Seppinen.

Markku Kangaspuro kertoi taustatietona, että Neuvostoliiton historian tutkimiseen liittyen anglo-amerikkalaisessa keskustelussa on kylmän sodan ajoista lähtien ollut kaksi peruslinjaa. Toinen on edustanut kylmän sodan tuottamaa Neuvostoliittoa vihollisena kuvaavaa totalitaristista linjaa. Sen huipentuma oli, kun Yhdysvaltojen Neuvostoliiton-politiikan neuvonantajana toiminut Richard Pipes lanseerasi presidentti Reaganin 1980-luvulla käyttämän luonnehdinnan Neuvostoliitosta pahan valtakuntana.

Totalitaristisen historiankirjoituksen rinnalle syntyi 1960-luvulla nuorten amerikkalaisten ja englantilaisten tutkijoiden keskuudessa revisionistinen lähestymistapa. Siinä ajatuksena oli, että Neuvostoliittoa ei voida tarkastella pelkästään stalinismin aikakauden ja Stalinin vainojen kautta. “He ajattelivat, että jos yhteiskuntaa halutaan ymmärtää, pitää ylittää kylmän sodan luoma poliittinen taisteluasetelma, palata historiatieteeseen ja tutkia Neuvostoliittoa ja sen kehitysprosesseja vaiheittain myös alhaaltapäin. Samoin tulee tutkia myös sitä yhteiskunnallista prosessia, joka Neuvostoliitossa on tapahtunut“, Kangaspuro selvitti.

Kangaspuro kertoi Moshe Lewinin käyvän Neuvostoliiton vaiheet perusteellisesti läpi. “Lewin jakaa teoksessaan Neuvostoliiton kehityksen vaiheisiin, josta ensimmäinen on vallankumousten vaihe. Lewin lähtee ajatuksesta, että bolshevikkivalta toteutti samanlaista tehtävää kuin Turkin tai Iranin hallitukset ovat 1900-luvulla toteuttaneet, eli modernisoivat yhteiskuntaa. Vallankumousten vaihe oli Lewinin näkemyksen mukaan ensimmäinen lähtölaukaus yhteiskunnallisille muutoksille. Lewinin mielestä bolshevikit olivat Venäjän valtiota eteenpäin vievä voima.”

 

Kylmä sota vääristi kuvaa Neuvostoliitosta

Vladimir Putin ja osa liberaaleista politiikoista ovat todenneet, että Neuvostoliiton hajoaminen oli Venäjän valtioedun kannalta vuosisadan tragedia. “Venäjän ikuinen ongelma on ollut se, miten kuroa umpeen kehitysero länteen. Kun bolshevikit nousivat valtaan Venäjä oli Lewinin mukaan noin 50 vuotta jäljessä länsimaisesta kehityksestä. Tämä selittää Lewinin mukaan miksi neuvostoyhteiskunnasta kansalaissodan jälkeen tuli sekoitus valtiokapitalistista järjestelmää ja maalaispatriarkaalista valtakomentoa.

Kangaspuron mielestä tärkeää on se, että Lewin osoittaa mikä ero oli stalinilaisella hallitsemistavalla ja vallankäytöllä verrattuna vuoden 1917 erilaisten vasemmistolaissuuntausten ja bolševikkien politiikkaan. Hän selvittää myös 1920-luvun lopusta Stalinin kuolemaan asti vallinneen stalinistisen vallankäytön ja sen jälkeisen diktatuurin purkaneen neuvostojärjestelmän erot. Kangaspuron mielestä Lewinin keskeinen teesi on se, että jos stalinismin historiaa ja sen roolia Neuvostoliiton koko kehityksessä halutaan ymmärtää, niin siihen ei tarvita kylmän sodan tuottamaa liioittelua ja vääristelyä. Todelliset luvut ilman liioittelua stalinismin ihmisuhrien määristä ja muista tuhoista ovat kyllin vakukuttvia.

Lewin konkretisoi Neuvostoliiton teollistumisen ja modernisaation aiheuttamaa yhteiskunnan rakenteiden monimutkaistumista työnjaon kautta. “Kun työnjako kyläyhteisössä on kehittyneimmillään, siellä on toistasataa erilaista toimintoa tai ammattia. Modernissa kaupungissa niitä on tuhansia. Tällaista neuvostojärjestelmää kymmeninetuhansine toimintoineen pyrittiin hallitsemaan kuin maalaiskylää. Se ei toiminut ja syntyi ristiriita, jota ei koskaan pystytty ratkaisemaan. Kaikesta huolimatta Lewinin mukaan Neuvostoliittoa ei voi ymmärtää tarkastelemalla sitä pelkästään stalinismin historian kautta, näkemättä sitä edeltänyttä kehitystä, stalinismin purkamista ja sen jälkeistä aikaa.

Seppisen mielestä Neuvostoliiton sisäinen kuvaus on kirjan parasta antia. 1930-luvulla tapahtunut siirtyminen agraariyhteiskunnasta teollistuneempaan oli merkittävää. Samaan aikaan kapitalistisessa länsimaailmassa oli lama-aika. Neuvostoliitto näyttäytyi järjestelmänä, jota lännessä alettiin ihannoida. “On tärkeää ymmärtää miksi Neuvostoliittoa pidettiin lännessä monoliittisena järjestelmänä mitä se ei todellisuudessa ollut. Tärkeää on myös avata monitahoinen ja totuudenmukaisempi kuva Neuvostoliitosta.” Seppisen mielestä mielenkiintoista on myös kirjan esittämä Leninin voimakas vastustus Stalinia kohtaan.

Teksti ja kuva Maisa Kuikka

Moshe Lewin: Neuvostoliiton vuosisata, Pystykorvasarja, 2006