Afrikan naiset nousivat kaivosteollisuuden aiheuttamaa väkivaltaa vastaan

kuva_afrikka
WoMin-verkoston Samantha Hargreaves keskusteli Kansainvälisen Aseistakieltäyjäliiton WRI:n Andrew Deyn kanssa kytköksistä, joita on sukupuolen, kaivannaisteollisuuden ja militarismin välillä Afrikassa, sekä siitä, mitä tämä uusi verkosto tekee muuttaakseen asioita.

Samantha, kerro meille työstäsi: mikä WoMin on, milloin se perustettiin ja ketkä sen muodostavat? Mitkä ovat keskeisimmät aiheet, joiden parissa työskentelette?
WoMin käynnistettiin lokakuussa 2013. Teemme työtä noin viidenkymmenen yhteen liittyneen järjestön kanssa neljässätoista maassa Etelä-, Itä- ja Länsi-Afrikassa. Enin osa kumppaneistamme työskentelee maata, luonnonvaroja ja kaivannaisteollisuutta koskevien aiheiden sekä oikeudenmukaisten ympäristö- ja ilmastonäkökohtien ja naisten oikeuksien parissa. Työtämme naisten oikeuksia ajavien järjestöjen kanssa on mutkistanut heidän keskittymisensä “tavanomaisempiin” sukupuoliteemoihin kuten naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja naisten ja tyttöjen koulutukseen ja terveyteen. Vain pieni osa tekee työtä myös ympäristön ja maankäytön sekä muiden taloudellista oikeudenmukaisuutta koskevien kysymysten parissa.

WoMinilla on sihteeristö Etelä-Afrikassa sekä johtokunta, joka edustaa kaikkia niitä alueita, joilla työskentelemme. On melkoisen mullistavaa yhdistää toisiinsa kaivannaisteollisuus, ympäristön- ja ilmastonmuutos sekä naisten oikeudet. Vuonna 2013 emme löytäneet yhtäkään järjestöä, joka työssään Afrikassa suoraan yhdistäisi nämä alat, ja kansallisestikin niitä on vain muutamia. WoMin korjaakin merkittävän poliittisen puutteen – tuemme sellaisen naisten liikkeen rakentamista, joka nostaa esiin tärkeitä taloudellisia ja ympäristöön liittyviä näkökohtia. Me myös edistämme esityksiä, jotka käsittelevät tarvittavia kehitysmuutoksia, joissa yhdistyvät afrikkalainen, feministinen ja taloudellinen näkökulma ekologiseen perspektiiviin ja ilmasto-oikeudenmukaisuuteen.

Työskentelet nimenomaan kaivannaisteollisuutta käsittelevissä projekteissa. Kuvailisitko seikkoja, jotka yhdistävät kaivannaisaktivismiprojektit sukupuoli-, militarisointi- tai väkivalta-teemoihin.
Luonnonvarojen kaivaminen on erittäin väkivaltainen ja raaka prosessi – se riistää ihmisiltä heidän maansa ja metsänsä, ja se saastuttaa veden, ilman ja maaperän. Käsin työskentelevät kaivostyöläiset (artisanal miners)(1) ja teollisuustyöntekijät kärsivät vaarallisista ja ankarista työskentelyolosuhteista. WoMinin analyysit ja vastaukset käsittelevät tämän rakenteellisen väkivallan sukupuolista ulottuvuutta. Olemme kirjoittaneet tästä ja nostaneet esiin kaivannaisteollisuuden vaikutuksen alaisena olevien yhteisöjen ja alueiden militarisoinnin ja “turvallistamisen” eli ongelmien muuttamisen turvallisuusongelmiksi vaikka ne eivät sitä olisikaan. Siinä yhteydessä osoitamme, kuinka tämä prosessi vaikuttaa naisten kehoihin ja elämään.

Kaivostoiminta Afrikassa lisää erityisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa

Bazooka Rhadebe, keskeisin aktivisti kampanjassa titaniumin louhintaa vastaan Xolobenissä, itäisellä Hyväntoivonniemellä, salamurhattiin maaliskuussa 2016. Tätä haastattelua seuraavalla viikolla WoMin oli palaamassa Etelä-Afrikkaan KwaZulu-Natalin provinssiin Somkhelen ja Fulenin yhteisöihin, jotka taistelevat kivihiilen louhintaa vastaan. Alueella louhintaa vastustavia aktivisteja on peloteltu ja heitä vastaan on hyökätty väkivaltaisesti. Myös tappouhkauksia on esitetty.

Tansaniassa kiinalaisten rahoittamaa kaasuputkea, joka kulkee maan eteläosasta Dar es Salaamiin, vastustettiin vuonna 2013. Protestin takana olivat paikalliset asukkaat, jotka joutuivat maksamaan maansiirron kustannukset, mutta jotka eivät hyötyneet kaasuntuotannosta itse lainkaan. Tansanian hallitus reagoi paikallisiin mellakoihin lähettämällä toukokuussa 2013 sotilaita Mtwaran kaupunkiin ja sen ympäristöön tukahduttamaan vastarinnan. Sotilaat tappoivat ainakin neljä aktivistia, vahingoittivat satoja muita ja sieppasivat johtavat aktivistit paikalliseen sotilaskasarmiin, jossa heitä hakattiin ja kidutettiin. Lisäksi ainakin yksi nainen Msimbatin kylässä joutui sotilaan raiskaamaksi.

Ugandassa öljykenttiä vartioidaan vahvasti aseistettuna, ja armeija tekee yhteistyötä kaivosten turvamiesten kanssa pitääkseen kurissa paikallisten yhteisöjen liikkeet ja aktivismin. Alueen naiset, jotka ovat perinteisesti hankkineet puuta, ruokaa ja lääkekasveja ympäröiviltä pelloilta ja metsistä, joutuvat nyt arkisissa töissään säännöllisesti seksuaalisen häirinnän ja loukkaavien, riisumista vaativien ruumiintarkastusten kohteeksi.

Marangen timanttikaivoksilla Zimbabwessa yli 200 naista – käsin louhintatyötä tekeviä sekä paikallisia asukkaita – joukkoraiskattiin vuoden 2008 sotilasoperaation aikana. Operaatiolla autettiin armeijaa saamaan alue jälleen hallintaansa. Näiden operaatioiden aikana sotilaat surmasivat yli 200 kaivostyöläistä. Vuonna 2011 BBC paljasti kidutusleirin, jossa kaivostyöläisiä ja yhteisön asukkaita kidutettiin ja jossa naisia käytettiin seksuaalisesti hyväksi.

Valtiot investoinnit hyödyttävät suuryrityksiä mutta eivät tavallisia ihmisiä

Militarisointi ja “turvallistaminen” käyvät käsi kädessä kaivosteollisuuden eri haarojen kanssa, jotka hyötyvät poliittisista yhteyksistään vaaleilla valittuihin poliitikkoihin, armeijaan ja kansalliseen eliittiin. Militarisointi ja turvallistaminen lietsovat syvään juurtunutta väkivaltaa työläisiä kohtaan, yhteisöissä esiintyvää väkivaltaa sekä väkivaltaa naisia kohtaan. Väkivalta on sisäsyntyistä ja kuuluu erottamattomasti kaivosteollisuuteen. Sen parissa toimii suuri määrä miehiä, jotka ovat muuttaneet omista yhteisöistään ja ovat siten vapaita sosiaalisista ja kulttuurisista pidäkkeistään ja ihmissuhteistaan. Tämä myötävaikuttaa väkivallan käyttöön ihmissuhteissa ja naisia kohtaan. Työläiset – miehet ja naiset – tekevät työtä vaikeissa ja usein hengen vaarantavissa oloissa. Lisäksi kaivossektorin käsityöläiset käsittelevät äärimmäisen vaarallisia kemikaaleja kuten elohopeaa. Kun louhinta lisääntyy ja samalla syrjäyttää muita elinkeinoja, naiset eivät pääse käsiksi luonnonvaroihin, joita he ovat tarvinneet toimeentuloaan varten ja maataloudessa. Tämä tekee heidät yhä enemmän alttiiksi väkivallalle.

Mitkä ovat WoMinin tulevaisuudensuunnitelmat?

Alueellisessa tapaamisessa Nigerjoen suistossa lokakuussa 2015 WoMin päätti aloittaa afrikkalaisten naisten johtaman ruohonjuuritason kampanjan aiheena fossiiliset polttoaineet, energia ja ilmasto-oikeudenmukaisuus. Kampanja käynnistetään neljässä maassa: Etelä-Afrikassa, Nigeriassa, Ugandassa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa. Hankkeen tavoite on uraauurtava: sillä halutaan luoda malli kampanjalle, joka rakennetaan alhaalta päin, joka tukee naisten organisointi- ja kansajalaisjärjestötaitoja ja noudattaa ekofeministisiä periaatteita. Se pyrkii myös lähenemään ja risteämään kamppailuja, joissa käsitellään naisten oikeuksia, ympäristö- ja ilmasto-oikeudenmukaisuutta, luonnonvaroja sekä energiaa.

Muita toimialueitamme ovat kaivosteollisuus, militarisointi ja naisiin kohdistuva väkivalta sekä erilaiset kehitysvaihtoehdot. On välttämätöntä, että vaihtoehdot ovat lähtöisin yhteisöistä ja erityisesti naisilta, heidän kokemuksistaan ja toiveistaan. Valtaosa afrikkalaisista yhteisöistä on toimeentulonsa hankinnassa riippuvaisia maasta, vedestä ja metsistä. Heille on tarpeen, että valtio priorisoi investointeja paikalliseen infrastruktuuriin kuten kasteluun, markkinoihin ja teihin, jotka tukevat ruoantuotantoa, metallinrikastusta ja vastaavia elinkeinoja. Sen sijaan valtiomme käyttävät merkittäviä julkisia varoja suuriin patoihin, energia-alan infrastruktuuriin, teihin ja satamiin, jotka hyödyttävät suuria liikeyrityksiä paikallisen väestön sijaan.

Yhteisöt tietävät, mitä ne kehityksen näkökulmasta haluavat ja tarvitsevat ja millä ehdoilla. Esimerkiksi KwaZulu-Natalin provinssissa Fulenissa Etelä-Afrikassa ihmiset taistelevat suunniteltua hiilikaivosta vastaan. Kaivoshanketta viedään eteenpäin merkittävän kuivuuden aikana, joka on kestänyt jo useita vuosia ja joka on tuhonnut paikallisen ruoantuotannon ja köyhdyttänyt ihmisiä. Kuivuus liittyy El Niñoon ja ilmastonmuutokseen, ja fossiiliset polttoaineet kuten hiilipäästöthän ovat merkittäjä tekijä ilmastonmuutoksessa. Sen sijaan, että valtio auttaisi näitä yhteisöjä kuivuuteen sopeutumisessa, tarjoaisi vettä ja vaihtoehtoisia elinkeinoja, se aktiivisesti ajaa hiilikaivosta, joka vaatii valtavan määrän vettä, jota on suunniteltu tuotavan alueelle muualta. Valtaosa yhteisöstä sanoo kaivokselle “ei” ja ekologiselle maataloudelle ja karjankasvatukselle “kyllä”. Mutta Etelä-Afrikan hallitus ei kuuntele heitä, vaan sivuuttaa sekä paikalliset tarpeet että myös kansalliset kehittämispyrkimykset tyydyttääkseen poliittisista kytköksistä hyötyvien suuryritysten – tässä tapauksessa Glencoren ja BHP Billitonin – vaatimuksia. Niillä huhutaan olevan yhteyksiä Zuman(2) perheeseen.

Yhteiskuntien ollessa silmätysten ilmastonmuutoksen, työttömyyden, menetettyjen elinkeinojen ja ruoan hinnan kohoamisen aiheuttamien lukuisten kriisien kanssa tarvitsemme hallituksia, joilla on laajakatseinen kehitysagenda. Sen sijaan meillä on hallituksia, joiden käsityksen mukaan mukaan ’kehitys’ tarkoittaa samaa kuin kohonneet ulkomaiset investoinnit ja kasvava bruttokansantuote. Meitä kuormittavat hallitukset, jotka investoivat jättiluokan teihin, teollisuuden käyttöön rakennettuihin rautateihin, samoin meitä rasittavat suurelliset vesiprojektit ja satamat, jotka eivät ole investointeja ihmisiin ja yhteisöihin – mutta yhteiskunta ne maksaa! Hallitukset siirtävät varoja armeijalle ja laativat budjettinsa niin, että valtio velkaantuu hankkeissa, jotka hyödyttävät vain yhtiöitä. Ja työnjaon vuoksi juuri maalais- ja työläisnaiset eri puolilla Afrikkaa maksavat poissa olevan valtion kustannuksia ja hinnan pilaantuneesta ympäristöstä ja sosiaalisesta hävityksestä, jotka ovat seurausta kaivannaisteollisuudesta ja megaluokan infrastruktuuri-investoinneista.

Andrew Dey
Suomennos: Anu Harju

Alkuperäinen The Broken Rifle -lehden artikkeli “Mining, gender and militarism in Africa” on julkaistu nettisivulla
www.wri-irg.org/en/

(1) Artisanal mining -ilmauksella tarkoitetaan epämuodollista, usein “laitonta” kaivostoimintaa, jossa työ tehdään käsin alkeellisin menetelmin ilman kunnollisia työkaluja. Työntekijöinä ovat yleensä maaseudun köyhät, jotka täydentävät sillä maataloudesta saamaansa niukkaa tuloa.
(2) Jacob Gedleyihlekisa Zuma on ollut Etelä-Afrikan presidentti vuodesta 2009. Hän on myös hallitsevan puolueen ANC:n puheenjohtaja.