Algerialainen kirjailija Boualem Sansal, ranskalainen toimittaja Jean-Pierre Tuquoi sekä länsisaharalaisaktivisti Maima Mahamud juttelivat kahvilassa Pohjois-Afrikasta ja Länsi-Saharan tilanteesta. Esiin nousi kolme erilaista näkökulmaa.

Taloustieteiden tohtori Boualem Sansal työskenteli Algerian teollisuusministeriön palveluksessa, kunnes hänet erotettiin hänen kritisoituaan maan hallitusta. Uusimmassa teoksessaan Hyvitys hän käsittelee ääri-islamin ja natsismin yhtäläisyyksiä säästämättä Algerian hallituksen toimia 1990-luvulla riehuneessa sisällisodassa.

Le Monde -lehden pitkäaikainen toimittaja Jean-Pierre Tuquoi on tullut tunnetuksi myös kirjailijana. Hänen suomennettu teoksensa Ranska ja Marokko – ikuinen avioliitto kritisoi Ranskan ja Marokon suhteita ja kuvailee maiden eliittien rinnakkaisia taloudellisia intressejä. Tuquoin mukaan Marokko ei ole koskaan lakannut olemasta Ranskan siirtomaa.

Maima Mahamud on asunut pari vuotta Suomessa. Hän edustaa länsisaharalaisten Polisario-itsenäisyysliikettä Suomessa ja Baltian maissa. Marokko miehittää edelleen kansainvälisen oikeuden vastaisesti Länsi-Saharan alueita Pohjois-Afrikassa.

Kansannousut ja ”arabikevät”

Keskustelu alkaa median ”arabikevääksi” ristimän vuoden 2011 tapahtumasarjan vaikutuksista. Tuquoin mielestä on selvää, että prosessi sai alkunsa Tunisian levottomuuksista, kun katukauppias sytytti itsensä tuleen Sidi Bouzidin kapungissa. Mahamud ja Sansal ovat eri mieltä.

”Tuhannet sahrawit kerääntyivät lokakuussa 2010 Gdeim Izikiin, jossa he perustivat keskelle erämaata valtavan telttaleirin. Sahrawit protestoivat parempien toimeentulomahdollisuuksien -puolesta diskriminaatiota vastaan rauhanomaisesti. Lopulta Marokon turvallisuusjoukot tukahduttivat protestin kovin ottein. Muun muassa Noam Chomsky on sanonut, että arabikevät alkoi Gdein Izikissä”, Mahamud kertoo.

”Jos haluamme todella ymmärtää viimeaikaisia tapahtumia, on syytä palata vuoden 1988 Algeriaan. Silloin nuoret kokoontuivat pääkaupungin kaduille ja vaativat korruption lopettamista, vapautta ja demokratiaa. Kolmen päivän päästä kansa oli kaduilla ympäri maata. Armeija tulitti mielenosoittajia. Tuhansia pidätettiin ja kidutettiin. Sadat katosivat”, Sansal kuvailee.

Algerian tapahtumien kehityskulku muistuttaa paljon arabi-kevään jälkipyykkiä. Maan oli pakko tehdä uudistuksia. Yksipuoluejärjestelmä tuli tiensä päähän. Lopulta islamistit voittivat vaalit, mutta hallitus mitätöi vaalituloksen. Presidentti erosi ja alkoi sisällissota. Kuolonuhrien määrän arvioidaan 1990-luvulla olleen 200 000. Vähitellen hallinto vesitti vuosina 1988–1992 saavutetut uudistukset, monipuoluejärjestelmän ja lehdistönvapauden. Algeriassa suhtaudutaankin yleensä skeptisesti Tunisian ja Egyptin tilanteiden kehittymiseen.

”Meillä on eri analyysi tapahtumien kulusta. Esimerkiksi Algeriassa on yhä sama hallinto kuin vuonna 1988. Länsi-Sahara tulisi puolestaan nähdä dekolonisaatiokysymyksenä”, Tuquoi tarkentaa.

Nuoret ja tyytymättömyys

Tilanne on tyypillinen ja kertoo ongelmista joita seuraa, kun Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kansat yleistetään yhdeksi massaksi ja riisutaan erityispiirteistään. Esimerkiksi egyptiläiset ovat usein sitä mieltä, että nykyisten mullistusten hätähuudot kuultiin jo Egyptin leipämellakoissa vuonna 1977 ja sittemmin al-Mahalla al-Kubran teollisuuskaupungin mellakoissa 2008. Marokossa esiintyi kansannousu vuonna 2007 Sefroussa. Tunisian kaivoskaupungissa Redayefissa puhkesi mellakoita vuonna 2008. Algeriassa, Libyassa ja muualla on esiintynyt levottomuuksia vuodesta toiseen, vaikka ne harvemmin ovat ylittäneet uutiskynnyksen.

”Mielestäni läntinen maailma on epäoikeudenmukainen prosessia kohtaan. He ovat kärkkäitä kritisoimaan tuloksia unohtaen, kuinka kauan heillä itsellään kesti löytää yhteiskunnallinen rauha. Prosessille on annettava aikaa. Emme halua samanlaista demokratiaa kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Haluamme säilyttää uskontomme ja traditiomme”, Mahamud kertoo.

”Se on totta, mutta nuorilla on kiire. He haluavat tuloksia nopeasti”, Tuquoi selittää.

15–29-vuotiaiden määrä kaikissa Pohjois-Afrikan maissa on noin 30 prosenttia.

”Nuoret tekivät Ranskan vallankumouksen. He tekevät historiaa, eivät vanhat”, Tuquoi jatkaa.

”Olen samaa mieltä. Kun täytämme 40 vuotta, meistä tulee konservatiiveja. Nuoret ovat maan tulevaisuus. Algerian itsenäisyyteen johtanut vallankumous alkoi, kun kuusi nuorta kokoontui Casbassa ja totesi, ettei ollut enää mahdollista luottaa vanhempaan sukupolveen. Nuoret perustivat Algerian kansallisen vapautusrintaman (FLN) ja aloittivat vallankumouksen”, Sansal jatkaa.

Nuorten panosta ei tule aliarvioida, mutta nykyään on tyypillistä kasata vastuu heidän niskaansa, mystifioida ja ylikorostaa heidän merkitystään. On helppo istahtaa mukavasti nojatuoliin ja todeta: kyllä ne nuoret homman hoitaa. Milloin nuoriso on liian passiivista, milloin liian radikaalia, milloin liian kärsimätöntä.

Länsi-Sahara ja kaksinaismoralismi

Vallankumousten aalto on pyyhkäissyt yli Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän. Johtajat ovat saaneet väistyä niin Välimeren etelä- kuin pohjoispuolellakin: Ranskassa, Italiassa, Espanjassa ja Kreikassa.

”Sotilaalliset vallankumoukset ovat mielestäni tulleet tiensä päähän. Ne ovat liian vaarallisia. Tulee paljon uhreja, kuten Libyassa”, Sansal heittää.

”Vallankumous ei olisi onnistunut Libyassa ilman Naton interventiota. Poliittinen kaksinaismoralismi surettaa sahraweja. Libyassa sodittiin ihmisoikeuksien nimissä. Länsi-Saharassa Ranska käyttää veto-oikeuttaan estääkseen ihmisoikeusloukkausten monitoroinnin YK:n rauhanturvaoperaatiossa. Vaadimme enemmän ihmisoikeuksia, vähemmän hograa (nöyryytystä). Olemme olleet hyvin kärsivällisiä, mutta meidät pakotetaan sodan tielle”, Mahamud pelkää.

”Miten joku voi vielä luottaa rauhanprosessiin? Yli 20 vuotta on valunut hukkaan. Koko prosessi on vain vahvistanut Marokon asemaa ja kolonisaatiota. Marokkoa tuetaan taloudellisesti. Se on saanut EU:n erityisaseman, vaikka se polkee systemaattisesti ihmisoikeuksia. Tämä on signaali rauhanomaiselle vastarinnalle”, Mahamud lisää.

”Mutta miksi Polisario antaa tämän tapahtua?” Tuquoi kysyy.

”Polisario on sitoutunut kansainväliseen rauhanprosessiin. Olemme allekirjoittaneet aseleposopimuksen”, Mahamud vastaa.

”Mutta siitä on jo 20 vuotta”, Tuquoi tokaisee.

”Totta. Mutta kuka haluaa rikkoa aseleposopimuksen ensimmäisenä? Sitä paitsi tähän tilanteeseen ovat kaikki tyytyväisiä. Kaikki paitsi me”, Mahamud huokaisee.

”Teitä on huijattu. Olette astuneet ansaan. Polisarion täytyy muuttaa suuntaa”, Sansal neuvoo.

Mahamud on tottunut kritiikkiin. Pakolaisleireillä ihmiset ovat kyllästyneet odottamaan. He haluavat tarttua aseisiin. Mahamud uskoo vielä jotenkin rauhanomaiseen vastarintaan ja toivoo, että Gdeim Izikin kaltaiset protestit lisääntyvät ja kasvattavat painetta Marokkoa kohtaan.

”Tuo on optimismia. Myös Itä-Timorin itsenäisyyden jälkeen uskottiin, että seuraavaksi on Länsi-Saharan vuoro. Tilanteen pitkittyminen hyödyttää Marokkoa. Sahrawien kohtalo on heidän omissa käsissään”, Tuquoi painottaa.

”He tietävät sen”, Mahamud vastaa.

”Marokko uskoo itsenäisyyspyrkimysten katoavan ajan kanssa. Toki rauhanomaisella vastarinnalla on mahdollisuus”, Sansal puuttuu keskusteluun.

”Mitä mahdollisuuksia? Ranska blokkaa kaikki yritykset veto-oikeudellaan”, Mahamud ihmettelee.

Tuquoin mielestä on väärin syyttää kaikesta ulkopuolisia, kuten Ranskaa, vaikka kirjassaan hän kuvaa yksityiskohtaisesti, kuinka Ranska sanelee Marokolle, miten tulee toimia. Polisario tietää, ettei rauhanprosessi etene. Uusi sota olisi tuskin kenenkään etujen mukaista. Marokon hutera talous ei kestäisi, mikäli taistelut alkaisivat. Pohjois-Afrikka ei tarvitse enempää sekasortoa.

Libyan levottomuudet ovat levinneet nyt myös Sahelin alueelle.

”Sahelin epävakaa tilanne tarjoaa sahraweille tilaisuuden parantaa asemiaan. He voisivat hyötyä vakauttajan roolista”, Tuquoi analysoi. Mahamud ja Sansal uskovat kuitenkin, että Sahelin konflikti on Ranskan ja USA:n käsissä.

Karim Maiche