Tindouf, toukokuu 2012

Terveisiä Saharasta! Mites siellä kevät etenee? Muutosten vuodenaika... Ihmiset lähtee liikkeelle ja vaatteet vähenee...

Täällä lähempänä päiväntasaajaa on vähän toisenlainen tunnelma. Nyt alkaa pikkuhiljaa ilma kuumeta ja ihmiset valmistautuvat läkähdyttävään kesään. Kuumimpina aikoina ei voi kuulemma koko päivänä liikkua ulkona. Illalla helpottaa. Osa täkäläisistä lapsista lähteekin keskikesällä pariksi kuukaudeksi Espanjaan. Monella lapsella on jo aikaisempien kesien takainen tuttu ”Espanjan perhe” siellä odottamassa. Valitettavasti Espanjan talouskriisi on kuitenkin dramaattisesti vähentänyt tukea tälle toiminnalle, ja tänä vuonna lapsia pääsee matkaan puolet vähemmän kuin edellisinä vuosina. Länsi-Sahara kun on Espanjan vanha siirtomaa, niin täällä pärjää ihan hyvin espanjalla. Tuota paikallista arabian muotoa, hassania, ei ihan tässä parissa viikossa opi, vaikka yritys on kova.

Käytiin eilen oppaani ja nyt jo hyvän ystäväni, parikymppisen Mustafan kanssa Dakhlan (ensimmäisiä pakolaisleirejä täällä Algeriassa, perustettu jo vuonna 1975) nuorisokahvilassa. Pojat notkui baaritiskillä ja tanssi marokkolaisen musiikin tahtiin. ”Ei se oo musiikin vika”, Mustafa vastaa kun ihmettelen tätä yllättävää Marokko-teemaa. Marokko on nimittäin yleensä täällä aika kirosana. Enkä ihmettele kyllä, miehittäähän se näiden kaikkien ihmisten koteja. Tai tavallaan tuntuu hassulta sanoa koteja tässä nuorten seurassa, koska nämä kaikki tanssahtelijat on kuitenkin syntyneet ja eläneet koko ikänsä täällä, Algerian puolella pakolaisleireillä. Mutta tottahan se on, ettei heidän kotinsa ole täällä. (Vaikka eihän se Chisu taida näistä herroista laulaakaan.)

Ainoo mikä erottaa tän baarin meikäläisten vastaavista on se, että meno on hyvä vaikkei bisseä tarjoillakaan. Sen sijaan juodaan teetä. Baarimikko haluaa juoda meidänkin kanssa yhdet lasilliset.

Me jatketaan Mustafan kanssa hieman keskustelua nuorten poliittisuudesta. ”Me puhutaan ensin naisista, sitten autoista ja sen jälkeen teestä. Politiikasta aina silloin kun jotain uutta tapahtuu. Mutta kun ei sitä usein tapahdu, niin ei puhuta. Tilanne on niin tuttu kaikille.” Sen mäkin olen jo huomannut. Kun tapaan ihmisiä ja kysyn, mitä mieltä ne on tästä tilanteesta, niin saan aika samanlaisia vastauksia: ”Odotetaan. Eihän tässä muutakaan voi.” Mitään suurta arabikevään innoittamaa vastarintaliikettä ei tunnu olevan. Ihmiset kyllä vastustaa, mutta rauhallisesti, juomalla teetä keskellä aavikkoa.

Se mikä täällä näkyy on tekemisen puute. Ei näilläkään nuorilla ole mitään tekemistä. Nuorilla naisilla on kyllä kädet täynnä hommia, kun he hoitavat isoäitejään ja huolehtivat kotitöistä; laittavat ruuan ja pesevät pyykit. Mutta miehillä ei. Me istutaan Mustafan kavereiden kanssa monena päivänä ja iltana monta tuntia litkimässä teetä jonkun luona. Osa pojista on armeijan palveluksessa, osa valmistaa tiiliä, osa kuljettaa työkseen tavaroita ja ihmisiä pakolaiskylistä toiseen ja joku pitää ehkä huoltoasemaa tai täyttää kaupan hyllyjä. Mutta mitään muuta ei sitten olekaan. Kun kaikki mahdolliset koulut, jotka täällä leireillä voi käydä, on käyty (yliopistoja tai korkeakouluja täällä ei oo), ei opiskelukaan oikein innosta. Joku ehkä lähtee Algeriaan tai Espanjaan tai Kuubaan tai jonnekin muualle opiskelemaan. Mutta jos haluaa tulla kotiinsa takaisin, niin tulee ja jatkaa tiilien tekemistä. Ellei ole päässyt opiskelemaan lääkäriksi tai opettajaksi, niistä ammateista täällä saattaa olla hyötyä.

Mustafa kertoi, että niiden luokkalaisille oli Qatarista luvattu opiskelupaikat yliopistossa, ”osana  Qatarin auttajaimagon pönkittämisohjelmaa”, niin kuin Mustafa itse asian ilmaisi. Esteeksi paljastui kuulemma kaikenlaisia maksullisia englannin kielen testejä, joihin suurimmalla osalla ei ollut varaa. Mustafa onkin selvästi tosi kyynistynyt ulkopuolisiin avuntarjoajiin. ”Onhan se hienoa että me saadaan paljon avustuksia Espanjalta ja muualta ja ollaan me kiitollisia, niiden avullahan me ylipäätään ollaan vielä hengissä. Mutta toisaalta kaikki on vähän kyseenalaista. Leipää voidaan kyllä tarjota, mutta poliittisia uhrauksia ei niinkään. Ei tämä avustusoperaatio voi olla lopullinen ratkaisu. Me halutaan itsenäisyys ja oma maa. Sitten avustuksia ei enää tarvita.”

Se on ihan erikseen mainittava, että nämä sahrawit on älyttömän ystävällinen ja vieraanvarainen kansa. Kenen tahansa luokse voi mennä ja aina tarjotaan teetä. Helposti varautuu vähän kyyniseen kohteluun, kun tulee täältä pohjoisesta kultalusikoiden maasta. (Vaikka Suomi täällä kyllä sijoitetaan välillä vähän minne sattuu: ”Ai siinä Argentiinan vieressä?”) Mutta ei, ihmiset täällä tuntuu arvostavan kovasti sitä, että joku tuhlaa säästönsä tullakseen tänne. Ja onhan tämä eksoottinen paikka. Yksi ihmeellinen maailman kolkka. Joka puolella ympärillä vain hiekkaa ja hiekkaa, niin pitkälle kun vaan jaksaa katsoa.

Kun lähtee autolla Tindoufin lentokentältä ajamaan tänne, siinä vaiheessa kun asvalttitieltä ajetaan sivuun ja lähdetään kohti ei mitään, tulee olo kuin suurellakin seikkailijalla. Kohti ääretöntä – sen yli! Ja täällä on kaunista. Öisin ei malta nukkua kun tuijottaa päälle rävähtävää uskomatonta tähtitaivasta. Vanhempi herra kertoo miten ennen, kun täällä aavikolla vaellettiin kameleiden kanssa, osattiin tähdistä lukea vaikka mitä. ”Kun tuo tähti tuolla laskeutuu alas, pitää kamelit kerätä yhteen.” Paljonhan tätä kansanperinnettä on nyt hukattu, ei nämä nuoret enää osaa vaeltaa aavikolla kameleita paimentamassa. Mutta niinhän kaikkialla. Mies kysyy: ”Mitäs tykkäät Saharasta?”, vastaan tietysti että ”Tää on ihan mahtava paikka! Uskomattoman kaunista!” ”Niinpä niinpä, mutta elämä täällä on kovaa.” Ja ymmärrän mitä hän tarkoittaa. Parin viikon reissu on eksoottinen, paluuliput on jo ostettu, pääsee kohta pesemään sukkia koto-Suomeen. Mutta asua täällä vuodesta toiseen ilman mitään tietoa tulevaisuudesta, päivä ja kuukausi kerrallaan. Elää kansainvälisen ruoka-avun varassa ja tappaa aikaa. Ei käykään kade.

Täällä odotetaan. Ja juodaan teetä odotellessa. Ei tiedetä pitääkö odottaa vielä seuraavatkin 40 vuotta. Elämä on jotenkin tosi absurdissa tilassa. Nämä  leirit on 38 vuodessa organisoitu todella pitkälle: on sairaalat ja koulut ja parturit. Mutta kuitenkin kaikki on väliaikaista, ei tänne haluta asettua, tämä on pakolaisleiri. Saisi Godot jo tulla, eiköhän näiden ihmisten kärsivällisyys ole jo testattu ja nähty.

Pian nähdään!

Terv.

Kerttu Matinpuro