RAUHANTEKIJÄ: Rauhallinen realisti Leo Siliämaa

[rapu] Leo Siliämaa (21.12.15)Kun Leo Siliämaa syntyi vuonna 1944, saksalaissotilaat pitivät hänen kotiaan Pudasjärvellä tukikohtanaan. Näistä pakotetuista kansainvälisistä olosuhteista Siliämaa päätyi itse vuosikymmeniksi maailmalle ja kehitysyhteistyöntekijäksi useaan Afrikan maahan. Nykyään hän asuu jälleen Suomessa, joka on muuttunut vuosien aikana vallan muuksi kuin mikä se oli hänen lähtiessään.

 

Leo Siliämaa on maltillinen mies, joka tunnustautuu realistiksi. Kun puhumme hänen juuri ilmestyneestä kirjastaan ja sen toimittamisprosessista, Siliämaa huomioi rauhallisesti, että editori oli muuttanut mitä oli halunnut. Haastattelija – samainen editori – sanoo hiukan huolestuneena, että olisit protestoinut, mutta Siliämaa toteaa vain: “Minä olen niin realisti, etten pikkujuttuihin takerru.”
Leo Siliämaan kirja Etelä-Sudanin synnytystuskat – valtataistelu tuhosi unelman kuvaa hänen monikymmenvuotista työtään kehitysyhteistyön parissa ja erityisesti Etelä-Sudanin valtion syntyä.

Siliämaa jäi eläkkeelle vuonna 2010 ja totesi, että tarvitsi uusia rutiineja. Hän meni kirjoituskurssille, josta saatu palaute oli kannustavaa. Kirjaa Siliämaa alkoi varsinaisesti kirjoittaa kurssin jälkeen. Hän näytti omaelämäkerrallisen käsikirjoituksensa ensimmäisen version toimittaja Hannu Pesoselle. Pesosen mielestä kannatti keskittyä kirjoittamaan Etelä-Sudanista, koska sieltä Siliämaalla oli ainutlaatuisia kokemuksia ja koska alueesta tiedettiin Suomessa niin vähän.

“Jokiproomu soljui rauhalliseen tahtiin Valkoista-Niiliä etelään. Proomua työnsi eteenpäin vahva dieselmoottori. Niili on tällä kohdalla varsin leveä. Suuret vesihyasinttilautat seilasivat pohjoiseen kohti Khartumia ja Egyptiä. Onneksi ne olivat sopivasti joen itäreunalla, joten veneelle löytyi yleensä kohtuullinen kulkureitti. Vastarannalla oikealla oli monta metriä korkeaa heinää, joten näkyvyys rantapenkereen taakse oli täysin olematon. Pienet värikkäät linnut roikkuivat heinissä saaden ne taipumaan alas. Rantapenkkojen ruoho oli vihreää, muuten oli hyvin kuivaa, vaikka olisi pitänyt olla sadeaika.”

Elettiin marraskuuta 1978, ja Leo Siliämaa oli liittynyt maatalousasiantuntijaksi Luterilaisen maailmanliiton Sudanin maaohjelmaan. Opiskellessaan viimeistä lukukautta maatalousneuvojaksi Madisonin yliopistossa Yhdysvalloissa hän oli saanut Genevestä kirjeen, jossa Luterilainen maailmanliitto tiedusteli hänen kiinnostustaan työtehtäviin Afrikassa.
“Olen luonteeltani sellainen, että kun tilaisuus tarjoutuu, tartun siihen, enkä jää märehtimään ja fundeeraamaan.”

Terveellä järjellä pärjää

Siliämaa oli tutustunut kehitysyhteistyöhön ensimmäisen kerran vuonna 1970 Tansaniassa, jonne hän palasi toiselle työkomennukselle vuonna 1974. Toisella kerralla heräsi tunne, että kehitysyhteistyö voisi olla hänelle sopiva ala.

“Nuorena minulla ei ollut mitään haavekuvia Afrikasta tai niin sanotusti hyvän tekemisestä. Mutta minussa syttyi auttamisen halu, kun näin mitä elämä siellä on. Ja kanssakäyminen paikallisten ihmisten kanssa luontui minulta aika sutjakkaasti.”

Kirjassaan Siliämaa kuvaa värikkäästi olosuhteita asemapaikassaan Sudanin Nasirissa lähellä Etiopian rajaa. Hän oli arvellut, että kahden Tansanian-keikkansa ja maalaisjärkensä avulla hän pärjäisi, vaikka etukäteen hänellä ei ollut selkeää kuvaa tulevasta työstä eikä Sudanin olosuhteista.

“Olimme aika eristyksissä, tuntui kuin olisimme olleet Jumalan selän takana. Kerran kuukaudessa kylään tuli lähetyslentäjien ylläpitämä pienlentokone, joka toi postin, ruokatarvikkeita ja ohjelman tarvikkeita. Me toimimme lennonjohtajina. Etenkin sadeaikaan tarkistimme lentopäivän aamuna laskeutumispaikan kunnon. Arvioimme maan kovuuden polkaisemalla kengänkannalla ajokaistaa ja ajamalla tietyn matkan Land Roverilla, jonka täytyi saavuttaa ohjenopeus 60 kilometriä tunnissa, jotta voisimme todeta kiitoradan olevan riittävässä kunnossa vastaanottamaan lentokoneen. Jos paikka ei ollut kyllin kuiva, ilmoitimme asiasta Malakaliin ja lento peruttiin.”

Eristyneisyydestä ja luonnonolosuhteiden aiheuttamista vaikeuksista huolimatta eläminen ja työskentely syrjäisellä alueella alkoi sujua. Käytännöllinen asenne elämään auttoi Siliämaata selviämään hankaluuksista, joita arki välillä eteen heitti. Siliämaa esimerkiksi opetteli leipomaan leipää ja siivilöimään jauhoihin ilmestyneet toukat ja niiden munat pois.

Työskentely paikallisten ihmisten kanssa lähti käyntiin hyvin. Kouluja rakennettiin yhdessä kyläläisten kanssa, ja luonnonolosuhteiden maataloudelle aiheuttamia suuria ongelmia yritettiin ratkoa. Nasirissa Siliämaa tutustui myös nuer- ja dinka-heimoihin, joiden keskinäiset välienselvittelyt ja valtataistelu olivat vuosikymmeniä myöhemmin merkittävä tekijä Etelä-Sudanin itsenäistymisen ongelmissa.

Yhteiskeittiössä saksalaissotilaiden kanssa

Leo Siliämaa syntyi jatkosodan aikaan vuonna 1944 Pudasjärven Aittojärvellä, jossa käytiin Lapin sodan ensimmäiset taistelut. Siliämaan kotitalo oli saksalaisten sotilaiden tukikohta, jonka keittiökin oli yhteiskäytössä. Lisäksi pihalla oli kenttäkeittiö. Äiti asui tuohon mennessä syntyneine kuusine lapsineen yhdessä ainokaisessa kamarissa.

Kaikkiaan lapsia siunaantui perheeseen kaksitoista, kuusi poikaa ja kuusi tyttöä. Leo on lapsista seitsemäs. Perheen isä haavoittui sodassa, mutta ei kotiin palattuaan paljastanut mahdollisia sotatraumojaan lapsilleen. Siliämaa kertoo, että suurin sodasta heille aiheutunut vaara lienee ollut perheen mailla sijainnut ammusvarasto, jonka saksalaiset ennen vetäytymistään räjäyttivät.

“Ympärillämme oli monta hehtaaria palanutta metsää, joka oli täynnä ammusrojua. Olen joskus miettinyt, miten ihmeessä selvisimme hengissä, koska emmehän me lapset tietenkään kielloista huolimatta pysyneet poissa rojun luota.”

Pienen Leon mieleen jäivät elävästi sodanjälkeisen Suomen jälleenrakennus ja sotakorvausten ja velkojen maksaminen, joiden eteen koko kansa työskenteli ankarasti.

Keskikoulusta päästyään Siliämaa pohti ammatinvalintaansa, kun hän sattumalta näki ilmoituksen vapaista koulutuspaikoista Mäntsälässä. Hän haki ja pääsi maanviljelysteknikkokoulutukseen.

Kahden vuoden peruskoulutuksen ja harjoittelun jälkeen oli edessä työelämä, maatalousharjoittelu Yhdysvalloissa ja ensimmäiset työkeikat Tansaniaan. Siellä hän päätti lähteä jatko-opintoihin Yhdysvaltoihin. Sitten elämä nosti esiin mahdollisuuden kehitysyhteistyöhön, jonka pariin Siliämaa jäi.


Uraauurtava vesihanke

Tansanian ja Sudanin lisäksi Siliämaa on työskennellyt Zimbabwessa ja Genevessä. Hänen työnantajiaan ovat olleet lähes yksinomaan kirkolliset kehitysyhteistyöjärjestöt. Tapakristityksi ilmoittautuva Siliämaa pitää sitä sattumana.
“Kirkollistenkin järjestöjen työntekijät ovat mukana ammatti-ihmisinä ja kehitysyhteistyötenkijöinä.”

Maatalousalan osaamistaan Siliämaa pääsi toteuttamaan erityisesti uransa alkuaikoina. Sitten, kuten monesti hyvin työnsä tehneelle käy, hän joutui hallinnollisiin tehtäviin.
“En minä sitä mitenkään harmitellut, sillä oli haaste oppia uutta myös siellä suunnalla. Tein kuitenkin sellaisen ratkaisun, että palasin viimeisiksi kolmeksi, neljäksi työvuodekseni käytännön työn pariin.”

Siliämaan viimeinen työnantaja oli Kirkon ulkomaanapu, joka sai rahoitusta ulkoministeriöltä muun muassa Etelä-Sudanissa merkitykselliseen Ikotosin vesihankkeeseen. Sen toteutti käytännössä Sveitsin Caritas-järjestö.

“Sanoisin melkein, että urani mielekkäimmät ja parhaimmat hetket osuivat sen loppuun. Ikotosin vesihanke erosi teknisesti täysin siitä, mitä olin aiemmin nähnyt. Siinä Imatong-vuorelta lähellä Ugandan rajaa sijaitsevasta purosta vesi kulkee omalla painollaan alas ja laakson halki Ikotosiin. Se oli useamman miljoonan dollarin arvoinen hanke, jolla saatiin vettä kymmenille tuhansille ihmisille. Toinen täysin uusi konsepti oli kerätä sadevettä kallioilta.”

Siliämaa nostaa esiin myös presidentti Martti Ahtisaaren lahjakoulun rakentamisen Etelä-Sudaniin. Ahtisaaren kanssa oli sovittu, että hänen 70-vuotissyntymäpäivänään saamansa lahjoitukset käytetään koulun rakentamiseen. Melkoisten vastoinkäymisten jälkeen koulu valmistui vuonna 2008 Lomwoon. Sitä ennen alueen lapset kävivät koulua puiden alla riu’ut istuiminaan.

Aitoa hätää vai leveämpää leipää

1980-luvun puolivälissä Siliämaa nimitettiin Luterilaisen maailmanliiton Afrikan kuivuusohjelman koordinaattoriksi Geneveen. Siellä elämään astui uusi ihminen, maailmanliiton amerikkalainen työntekijä Luanne Deckard. Kirjassaan Siliämaa kuvaa tulevan vaimonsa tapaamista näin:

“Olin juuri palannut Etiopian pahimmilta nälkäalueilta, ja Geneven kansainvälisessä luterilaisessa kirkossa oli perinteinen kiitospäivän jumalanpalvelus sadonkorjuun kunniaksi. Jumalanpalveluksessa kerroin matkastani Koremin leirille Wollossa, jonne oli kerääntynyt 30 000 kuoleman kielissä ollutta ihmistä.
Jumalanpalveluksesta mieleeni jäi Luannen voimallinen laulu. Tuntui kuin ikkunat pullistuisivat ulos hänen äänensä voimasta.”

Kahden vuoden kuluttua Leo ja Luanne vihittiin Genevessä. Päätös muuttaa Suomeen oli yhteinen, kun Luanne odotti pariskunnan toista lasta. Luanne tiesi, että mies matkustaisi työnsä vuoksi paljon, eikä sopeutuminen vieraaseen pohjoiseen maahan kahden pienen pojan kanssa ollut alussa helppoa. Suomen kielen oppiminen auttoi, ja nykyään Luanne on töissä englantilais-suomalaisessa päiväkodissa.

Puhumme hetken Suomeen tänä vuonna saapuneista turvapaikanhakijoista, jotka näyttävät katkaisseen monen suomalaisen sietokyvyn ja vieneen pidäkkeet, jotka hillitsisivät asiattomuuksia julkisessa keskustelussa ja sosiaalisessa mediassa.

Leo Siliämaa sanoo, että tavallaan hän yllättyi turvapaikanhakijoiden herättämistä vahvasti kielteisistä reaktioista, ja muistelee parinkymmenen vuoden takaista tilannetta.
“1990-luvulla Suomi oli tukehtua pariin tuhanteen somaliaispakolaiseen. Täällä ei osattu suhtautua heihin oikein mitenkään. Noista ajoista asenteet ja mielipiteet ovat sentään paljon muuttuneet, suvaitsevaisuus on lisääntynyt.”

Siliämaasta nykytilanne ei kuitenkaan ole selvä ja yksiselitteinen. Turvapaikanhakijoita tulee auttaa ja heidän hätäänsä vastata, mutta mukaan mahtuu myös lieveilmiöitä.
“Alussa nähtiin avointa hätää, kun veneet pullahtivat nurin Välimerellä ja ihmiset hukkuivat. Mutta nyt turvapaikanhakijoiden joukossa on mukana ihmisiä, jotka eivät ole lähteneet hädän vuoksi vaan saadakseen pikkaisen enemmän voita leivän päälle.”

Siliämaata ovat viime aikoina askarruttaneet esimerkiksi itärajan takaa tulleet syyrialaiset, jotka puhuvat venäjää ja ovat olleet Venäjällä töissä.
“Minusta tuntuu, että silloin kyseessä ei ole todellinen hätä eikä heidän tilanteensa ole rinnastettavissa siihen, kun ihmiset ovat pakolaisleireillä Afganistanissa, Irakissa tai Syyriassa. Siinä on viranomaisilla vaikea tehtävä päättää, kuka ansaitsee turvapaikan ja kuka ei.”

Ei kestävää kehitystä ilman rauhaa ja koulutusta

Kehitysyhteistyöntekijän tärkeimpinä ominaisuuksina Leo Siliämaa pitää avarakatseisuutta ja sitä, että hyväksyy asiat sellaisina kuin ne ovat.
“Pitää osata katsoa eteenpäin eikä takanapäin oleviin ongelmakohtiin. Ei myöskään pidä alkaa märehtiä menneitä. Lisäksi – ja tämä pätee kaikkiin ammatteihin – ammattitaidon täytyy olla vähintään kohtuullisella tasolla.”
Sosiaalista silmääkin tarvitaan. Sitä Siliämaa kehitti nuorena urheiluharrastuksissaan. Hän pelasi jalkapalloa ja osallistui aktiivisesti lähinnä piirikunnallisiin juoksukisoihin.

Ovatko vuodet kehitysyhteistyöntekijän muuttaneet Siliämaata?
“Jotkut piirteet ovat vahvistuneet. Kun minua haastateltiin Sudanin työtä varten, niin maalasivat pirua seinälle: Se on niin vaikea paikka että mahdatko sinä siitä selvitä. Vastasin, että kyllä minä olen vähän aikaa vaikka aidanseipäänä.”
Sitkeys, rakentava ja ratkaisuja hakeva asenne sekä kyky tehdä nopeita päätöksiä ovat Siliämaan vahvuuksia. Hän ei tunnusta kyynistyneensä, mutta:
“Olen inhorealistinen, ja se on ehkä vahvistunut.”
Siliämaa ei siksi kiihdy kehitysyhteistömäärärahojen leikkauksistakaan, joista on viime aikoina puhuttu tunteella.
“Olisi tietenkin parempi olla leikkaamatta tai leikata eri tavalla, ei näin radikaalisti. Tämä on sokkihoitoa suomalaisille kehitysyhteistyön piirissä työskenteleville. Toisaalta pieni leikkaus voi terävöittää jäljellä olevaa työtä, leikataan rönsyt pois ja tehokkaammin tehdään sitä mitä osataan.”

Siliämaa on katsonut kehitysyhteistyöasioita eri vinkkelistä kuin monet muut siihen työhön lähteneet: “Jos minussa olikin alussa maailmanparantajaa niin se nopeasti karisi pois. Olen ottanut sen vain työnä, jossa pitää tehdä parhaansa. Täytyy oppia hyväksymään hitaat kehitysaskeleet.”

Etelä-Sudan itsenäistyi 9.7.2011. Maa on kuitenkin yhä levoton, ja taisteluja on käyty hallituksen ja kapinallisten välillä. YK on varoittanut sisällissodasta keskenään kilpailevien heimojen, dinkojen ja nuerin, välillä.

Siliämaa on järkkymättömän levollisen oloinen, mutta sanoo, ettei voi lakata ihmettelemästä ihmisten väkivallan ja julmuuksien sietokykyä.
“Sudanissakin miljoonat ihmiset ovat kuolleet tai olleet pakolaisina, kokeneet kauheita, ja silti lähdetään eteenpäin positiivisella mielellä vaikka taustalla on traumaa ja surua. Ihmisten positiivisuus ihmetyttää.”

Siliämaa toteaa silti, että heimojen väliset skismat oli yksi vaikeimpia asioita, joita hän on joutunut hyväksymään.
“Se väkivalta ja valtataistelu Sudanissa: ihmishenki ei maksa mitään. Viimeisten sotien aikana on kuollut kymmeniä tuhansia, ja miksi? Vallan vuoksi. Siinä pienet pelaajat eivät voi mitään. Rauha saavutetaan vasta sitten kun elintaso nousee ja demokratia tulee mukaan kuvaan ja vahvistuu, sitten kun vaalien tulos hyväksytään eikä aleta tapella. Eräänlaista tekemäämme rauhantyötä siellä oli se, että koulutimme ihmisiä ennen vaaleja. He olivat innoissaan äänestämismahdollisuudesta, myös sudanilaiset täällä Suomessa. Monet täällä asuneet pakolaiset ovat nyt palanneet Sudaniin.”

Afrikka ei ole jäänyt taakse vieläkään. Vapaa-ajallaan Leo Siliämaa rentoutuu lukemalla muun muassa eteläsudanilaisten ja zimbabwelaisten poliitikkojen elämäkertoja. Ne kiinnostavat, koska liittyvät siihen elämään, jota hänkin on Afrikassa elänyt.

Teksti: Anu Harju
Kuva: Jukka Varis

* Kursivoidut kohdat ovat Leo Siliämaan kirjasta Etelä-Sudanin synnytystuskat – Valtataistelu tuhosi unelman. *

Sudanin historia pähkinänkuoressa

Sudanin ensimmäinen sisällissota alkoi vuonna 1955 jo ennen Sudanin itsenäistymistä (1.1.1956) ja jatkui vuoteen 1972. Ennen itsenäistymistä Etelä-Sudanille oli luvattu, että maasta tehtäisiin liittovaltio, mutta britit jättivät vallan pohjoisen käsiin. Pettyneet etelän sotilasjoukot nousivat kapinaan. Toinen sisällissota alkoi Borin kapinasta pohjoisen arabien ja etelän ei-arabilaisen väestön välillä vuonna 1983, kun Sudanissa julistettiin voimaan sharialaki. Sudanin kansan vapautusliike SPLM perustettiin, ja sen johtoon nousi eversti John Garang.

Sisällissodan aikana käytiin useita tuloksettomia rauhanneuvotteluita. Vuonna 2003 alkoi Darfurin konflikti Sudanin länsiosassa. Vuonna 2005 solmittiin rauhansopimus pohjoisen hallituksen ja etelän välillä ja sovittiin, että etelän itsenäisyydestä pidetään vaalit. John Garang nimitettiin Sudanin varapresidentiksi ja etelän presidentiksi. Hän kuitenkin kuoli helikopterionnettomuudessa 30.7. ja Salva Kiir valittiin hänen seuraajakseen.

Sudanin parlamentissa hyväksyttiin joulukuussa 2009 alueen itsenäisyydestä järjestettävän kansanäänestyksen ehdot, joiden mukaan itsenäistyminen toteutuu, jos puolet äänestäjistä sitä kannattaa, mutta äänestysprosentin oli oltava vähintään 60 ja myös alueelta muuttaneiden oli saatava äänestää vaalissa. Sudanin kansan vapautusliike SPLM ei hyväksynyt ehtoja.

Ristiriidat ja taistelut värittivät huhtikuussa 2010 pidettyjä vaaleja edeltävää aikaa, ja niiden jälkeen sopu rakoili edelleen.

Tammikuussa 2011 järjestettiin äänestys Etelä-Sudanin itsenäisyydestä. 9.7.2011 Etelä-Sudanista tuli itsenäinen valtio, ja elokuussa se hyväksyttiin virallisesti Afrikan unionin jäseneksi.

Kesällä 2013 hallitsevan puolueen sisällä näkyi kiistoja, kun dinka-heimoon kuuluva presidentti Salva Kiir erotti koko hallituksen, mukaan lukien varamiehensä Riek Macharin, joka kuuluu toiseksi suurimpaan etniseen ryhmään nuereihin. YK varoitti kytevästä sisällissodasta dinkojen ja nuerien välillä. Tuhannet ihmiset hakivat turvaa YK:n tukikohdista.

Vuoden 2013 lopulla taistelut hallituksen ja kapinallisten välillä olivat kehittymässä täysimittaiseksi sisällissodaksi. Avustusjärjestöjen arvioiden mukaan tuhansia ihmisiä on saanut surmansa. YK lähetti lisää joukkoja alueelle.

Vuonna 2015 Etelä-Sudanista tuli Kansainvälisen olympiakomitean jäsen. 26.8.2015 allekirjoitetiin rauhansopimus Etelä-Sudanin hallituksen ja opposition välille, ja suunnitellut vaalit päätettiin siirtää vuoteen 2017.