Rauhantekijä Elviira Davidow: Nukketeatteria ja elämää aistit avoinna

[rapu] elviira (23.06.14)Taiteilija Elviira Davidowin värikästä elämää johdattaa yksi kirkas ajatus: inhimillisen ymmärtäminen ja yhdenvertaisuuden lisääminen.

Rönsyilevän puutarhan takareunalla törröttää 50-luvulla rakennettu sininen pikkuinen talo. Pihalla on parhaat päivänsä nähneitä, mutta hyvin viehkeitä rottinkimööpeleitä. Ovenpielessä on hylly täynnä tomaatintaimia. Joka puolella on jotain pientä kaunista. Oven pielessä nököttää naku mollamaija, jolla on pippeli. Pihamaalla häärää liehuvahelmainen Elviira Davidow ja ripustelee pyykkiä.

“Ei saa sitten puhua ruuasta! Mä paastoan, jos vaikka valaistuisin.”

Sisään astuessaan tietää tulleensa taiteilijan kotiin. Sisustus on värikäs ja patinoitunut. Seinät ovat täynnä maalauksia. Joka puolella on kauniita tekstiilejä. Lattioita peittävät sulassa sovussa räsy- ja itämaiset matot.

Keittiöstä kuuluu iloisia lasten ääniä. Eräs romanialainen isoisä siellä jutustelee Skypen välityksellä lapsenlapsilleen Romaniaan. Romaneilla ja heidän ihmisoikeuksillaan on iso paikka Elviiran sydämessä. Jo vuosia romanit ovat olleet mukana sekä hänen taiteellisessa työssään että arjessaan.

Moskovasta Vallilan kautta Pakilaan

Elviira syntyi Moskovassa ja asui siellä elämänsä ensimmäiset kolme vuotta. Muistoja ei tuolta ajalta ole. On vain mielikuvituksen tuottamia kuvituksia vanhemmilta kuultuihin tarinoihin. Elviiran alun perin ukrainanjuutalainen isoisä oli muuttanut perheineen New Yorkista Moskovaan 1960-70-lukujen taitteessa, koska kommunistina häntä ei miellyttänyt Yhdyvaltojen tuolloinen ilmapiiri. Elviiran äiti Kristiina on myös aatteen nainen. Hän oli lähtenyt Suomesta Moskovan yliopistoon opiskelemaan tovereiden kanssa taidehistoriaa ja journalismia. Yliopiston käytävällä hän kohtasi musiikkia opiskelevan Joe Davidowin. Sitten putkahti maailmaan Elviira ja oli mentävä naimisiin. Viiden vuoden päästä syntyi Suomessa pikkusisko Alisha.

“Yksi varhaisimmista muistoistani liittyy rauhanmarssiin. Istun isän olkapäillä ja äiti kävelee vieressä. On hirveästi ihmisiä ja saan ilmapallon. Espan kohdalla seisoo uskonnollisia tätejä, jotka kurkottelevat ryppyisiä käsiään minua kohti ja sanovat: ‘Antakaa edes ne lapset pois sieltä’. Pelotti hirveästi, että ne vievät minut pois äidin ja isän luota.”

Elviiralla on tarinankertojan pehmeä ja vähän käheä ääni. Sitä kuuntelisi loputtomiin. Hänen oman aktivisminsa lähteisiin liittyvät siskokset Sonja ja Tanja. Heistä tuli erottamattomat ystävykset sinä päivänä, kun Davidowin perhe muutti Vallilasta Itä-Pakilaan.

“Meistä tuli kolmistaan semmoiset maailmanpuolustajat.”

Sonjan ja Tanjan kanssa suojeltiin ensin kastematoja koulun pihalla ja myöhemmin koe-eläimiä yhdistysaktiiveina. Jos koulussa oli joku sorretuksi havaittu, kehittivät Sonja, Tanja ja Elviira suunnitelman oppilaan pelastamiseksi.

“Meidän äiti kertoo vieläkin tarinaa, että joskus kolmasluokkalaisena olin karannut ja mennyt bussiin ja ilmoittanut kuskille, että pitäisi päästä Saimaalle pelastamaan norppia.”

Nuoruuden sankareista yksi oli ylitse muiden.

“Jacques Cousteau oli tosi kova! Olin rakastunut siihen ja sen kaikkiin sukeltajakavereihin. Ensin halusin itsekin sukeltavaksi tutkimusmatkailijaksi, mutta sitten päätinkin, että minusta tulee sukeltavan tutkimusmatkailijan vaimo. Se saattoi olla aika sovinnaisen mummini vaikutusta. Vietin hänen kanssaan paljon kesiä Kajaanissa.”

Kuudenteen luokkaan asti Elviira kävi oopperan balettikoulua, vaikka oikeasti olisi halunnut kiipeillä puissa. Taiteilijaperheen lapsena hän kokee, että oli helppoa ja luonnollista suuntautua itsekin taiteelliselle alalle. Elviira oli myös ahkera lukija. Varsinkin venäläiset kirjailijat puhuttelivat. Tuli myös ranskalaiskausi.

Omaa paikkaa etsimässä

Lukion jälkeen Elviira lähti opiskelemaan tanssia ensin Oriveden opistoon ja sitten Amsterdamiin. Tanssiminen vaatii kuitenkin vahvaa omistautumista, ja Elviiraa kutkutteli jatkuvasti moni muukin asia. Tuntui kahlitsevalta omistautua vain yhdelle lajille. Sitten hän löysi nukketeatterin. Se tuntui heti hänen jutultaan, koska siihen pystyi yhdistämään lähes kaikki taiteenlajit.

Opiskellessaan nukketeatteria ensin Prahassa ja sitten Turussa Elviira huomasi, että taiteilijana hänen oli välttämätöntä olla yhteiskunnallisesti kantaa ottava. Mikään muu ei tullut kysymykseen.

“En ole hirveän hyvä itseä kaivelevissa esityksissä. Jostain syystä se tuntuu minun kohdallani kauhean turhalta. Monet taiteilijat ammentavat itsestään ja omakohtaisuudesta. Arvostan sitä kyllä, mutta en osaa itse sitä tehdä.”

“Tarinat kiinnostavat ihan hirveästi, ja niissä on usein joku opetus. Tarkoitukseni taiteilijana on yhdistää taiteellinen ambitio ja yhteiskunnallinen arvo. En osaa olla tekemättä sitä.”

Romanit kolahtavat sydämeen

Ensimmäisen näkymän Euroopan romanien syrjintään Elviira sai opiskellessaan Prahassa. Hän sai kuulla hurjia tarinoita heidän kohtelustaan. Asia kavahdutti ja jäi vaivaamaan. Elviira ajatteli jo tuolloin 90-luvun lopulla tekevänsä esityksen heistä, mutta se jäi vielä muutamaksi vuodeksi hautumaan. Palattuaan Suomeen hänet palkattiin Kajaaniin vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Asiakkaina oli tuolloin satakunta Slovakian romania.

“Se oli se helvetillinen vaihe, että elintasopakolainen oli muotisana ja romaneja syytettiin heti siitä. Työ oli mieltä avartavaa. Sain olla vapaasti ihmisten kanssa ja keksiä heille tekemistä. Heillä oli nimittäin tosi tylsää siellä. Se oli entinen vankimielisairaala. Siellä he istuivat korvessa pihalla ja polttivat tupakkaa ja miettivät että mitä tehdä.”

Vastaanottokeskuksessa vieraili Suomen romaneja ja sitä kautta Elviira tutustui heihinkin. Hän ajatteli, että ei ole toista kansaa, joka noin voimakkaasti kokisi heimolaisuuden:

“Silloin kun omat tulee, niin tullaan heti katsomaan, että miten me voidaan auttaa niitä.”

Kun Elviira muutti myöhemmin Helsinkiin, niin romanikerjäläisten asia lävähti silmille.

“Mietin miten voisin olla tekemättä jotain siihen liittyvää. Tuntui, että ympärillä kohisi ihmisten hämmennys ja rasismi ja pelot. Ihmisten tietämys oli niin vähäistä ja median tiedotus niin urpoa. Kasvattava taide tai yhdenvertaisuustaide on tällaisessa tilanteessa välttämätön juttu.”

Romanikerjäläiset iholla

Romaneilla oli siihen aikaan leiri Kalasatamassa. Siellä oli asuntovaunuja ja peseytymismahdollisuudet. Kun poliisit sulkivat leirin, romanien asioita hoitava projektityöntekijä kysyi, josko Elviira voisi muutamaksi yöksi majoittaa yhden romaninaisen.

Muutama yö venyi kuukausiksi, ja näin Juliana tuli Elviiran elämään tarinoineen. Hänen perässään Elviiran pikkuruiseen taloon löysivät tiensä myös kaksi nuorta äitiä ja heidän kolme pientä lastaan.

“Olisi höpsöä mennä sanomaan, että tajuaisi jotain romanien köyhyydestä. Kiertämistä ehkä tajuan, kun olen itsekin paljon matkustanut. Olen myös elänyt paljon suruja ja se herkistää tunnistamaan tuskaa. Silti minua ärsyttää ajatus, että voitaisiin tietää jotain toisen elämästä. Vain sitä kautta voi saada tietoa, että kyselee ja selvittää ja on tekemisissä ihmisen kanssa.”

“Mutta emmehän me voi tietää, miltä tuntuu syntyä täysin eteenpäin viemättömään tilanteeseen. Kaikilla meillä täällä Suomessa on kuitenkin mahdollisuus hyvään elämään, vaikka tausta olisi kuinka rankka.”

Juliana haki Suomesta tosissaan työtä ja tulevaisuutta. Hän oli eronnut, ja vaikka hän oli Elviiraa vain muutaman vuoden vanhempi, hän oli jo isoäiti. Ensimmäisen lapsensa hän oli aikoinaan saanut 13-vuotiaana. Romaniassa hänellä oli siis iso porukka elätettäviä. Kotiseudulla Julianalla oli ollut pikkuinen kirpputoripuoti, mutta se oli lakannut kannattamasta korruption takia.

Juliana löysi töitä ja asunnon. Tällä hetkellä hänellä on kaksikin työpaikkaa ja hän toimii romanien puolestapuhujana.

Elviiran esityksessä “Jos aistit niin oivallat” nähdään Julianan tarinan lisäksi suomalaisen 30-luvulla syntyneen huutolaispoika Martin tarina. Esitys on kiertänyt ympäri Suomen. Sitä on esitetty paljon myös yläkoululaisille, jolloin esityksen jälkeen on yhdessä työstetty esityksen teemoja. Köyhyys ja toisaalta myös pohjaton yksinäisyys ovat aina liikuttaneet Elviiraa.

Lisää omanarvontuntoa

Viime vuosien aikana Elviira on toteuttanut monta projektia romaneista ja romaneiden kanssa. Yhteistyökumppaneina on ollut esimerkiksi Vapaa liikkuvuus ry, Rauhankasvatusinstituutti ja Kallion seurakunta. Hän on myös tehnyt yhteistyötä Hirundon kanssa, joka on Helsingin diakonissalaitoksella toimiva romanien päiväkeskus. Siellä romanit saavat hetken hengähtää, pestä pyykkiä ja keittää kahvia. Sieltä saa myös apua esimerkiksi lääkärikäynteihin.

Elviira kuitenkin pohtii, että vaikka Hirundon toiminta on hienoa, se on kuitenkin vain ensiapua. Rinnalle tarvittaisiin syvemmin romanien asioihin paneutuva elin, asiantuntijatiimi, joka kartoittaisi heidän elämäntilanteensa ja auttaisi suunnittelemaan tulevaisuutta. Suurin osa romaneista on täällä vain käymässä. Haaveina on luultavasti parempi elämä kotiseudulla.

“Lakien mukaanhan ei ole mahdollista torjua näitä ihmisiä, koska ollaan Euroopan unionissa. Me ollaan päätetty olla jäseniä ja hyväksyä semmoiset lait, että ihmisillä on vapaa liikkuvuus.”

Elviiran mielestä täällä kuuluu taata romaneille inhimilliset olosuhteet: kaikki ne peruspalvelut, jotka suomalaisetkin saavat.

“Romanit ovat tottuneet niin huonoihin elinolosuhteisiin, että he pystyvät tuolla 30 asteen pakkasessa elämään teltassa. Että millä helvetillä me kolistellaan heidät täältä ulos, jos elämä kerjäläisenä Suomessa on heistä parempaa kuin elämä kotimaassa? “

“Kaikki me tiedämme, että kerjääminen ja ihmisten jalkojen tuijottaminen on nöyryyttävää. Se, että saa myydä Iso numero -lehteä (lehti jota asunnottomat voivat myydä kadulla pienellä provisiopalkalla) ja katsoa ihmisiä silmiin, on jo paljon tyydyttävämpää. Mitä tahansa paitsi kerjäämistä! Minulta aina kysytään, että mistä tiedät, mihin se raha menee ja mistä tietää kuka on oikeasti köyhä. No aina ei kaikkea voi varmuudella tietääkään, mutta jos on vähänkin perehtynyt niin tietää, että pääsääntöisesti raha menee ihmisille itselleen ja heidän perheilleen.”

Elviiran mielestä pitäisi perustaa porukka inhimillistämään romanien elämää ja kasvattamaan heidän omanarvontuntoaan. Kotimaahan palatessaan he voisivat olla paremmassa asemassa ja vähän voimaantuneita.

Kohta aktivismi on in!

Elviiran työ romanien kanssa ja heidän puolestapuhujanaan jatkuu. Hommaforumilla (maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvien keskustelupalsta netissä) häntä on muun muassa nimitelty kukkahattutädiksi romanipuheidensa vuoksi. Elviiralle kukkahattutäti on aivan mieluisa titteli. Sehän tarkoittaa vain aktiivisuutta hyvien asioiden puolesta ja aktivisti hän haluaa olla. Rauhanjärjestöistä Elviira toimii aktiivisesti Pandissa ja Rauhankasvatusinsituutissa.

“Silloin joskus 60-luvullahan taiteilijoille oli selvää, että he tekivät rauhantyötä. Vanhoista järjestöistä osa on vain jäänteitä, mutta on hienoa nähdä että niinkin moni potkii eteenpäin. Minusta meillä on aika elinvoimaisia rauhanjärjestöjä, jotka voisivat vetää enemmänkin ihmisiä puoleensa. Se ei ole ehkä kiinni järjestöistä vaan ajasta ja ilmapiiristä.”

“Kohta ehkä aktivismi on taas in. Ettei ajatella että ai sinä olet jo 40 ja vieläkin aktivisti. Loppuu se käsitys, että aktivisteja ollaan vaan nuoruuden harrastuksena. Suomessa meillä on se ongelma että pelätään mennä uuteen. Se pitäisi tehdä mahdollisimman helpoksi. Jos tiedät että tämä on sinun taistosi niin mukaan vaan! Minullekin kävi niin, että kun muutin Helsinkiin, niin minut vain talutettiin yhdestä rauhantapahtumasta Pandin kokoukseen.”

Monesta villiintyjä

Elviira on kiinnostunut monista asioista. Hänen tekemisensä tuppaa olemaan kausittaista. Tulee liikuntakausia ja lukukausia ja luontokausia.

Elviiran taiteilijaystävä Iida Vanttaja kertoo, että Elviirassa on ihanaa juuri hänen taitonsa villiintyä ideoista näkemättä tielle tulevia esteitä.

“Tuo taito mahdollistaa uskomattomien juttujen toteutumisen. Hän on alullepanija, pulppuilevan luova lähde monille jännittäville asioille.”

Freelance-taiteilijana Elviira kokee olevansa onnellisessa asemassa.

“Työni on ihanaa. Tapaan jatkuvasti ihania ihmisiä. En tarvitse kauheasti vapaa-aikaa, kun kaikki menee siinä samassa flowssa. Minulle ei ole annettu taitoa säännöllisyyteen. Kadehdin kyllä joskus säännöllisiä ihmisiä. Minä vain aaltoilen.”

Yksi vanhuuden varalle ajatelluista haaveista toteutuikin yllättäen jo parisen vuotta sitten. Elviiralla on pieni puoti Helsingin Pengerkadulla, Galleria Sattumankauppa. Siellä hän myy omia ja muiden taiteilijoiden teoksia ja käsitöitä sekä kaikenlaista pientä vanhaa.

Tulevaisuudensuunnitelmia on monia ja usein ne muuttuvat nopeassa tahdissa. Nukketeatteritaiteilijana työn alla on Tolstoihin ja ennen kaikkea hänen rauhanajatuksiinsa liittyvä esitys.
“Hei oletko kuullut semmoisesta Peace Boatista? Se on japanilainen laiva, joka seilaa ympäri maailman ja siellä järjestetään koko ajan kaikkia kiinnostavia kursseja. Sinne voisi hypätä kyytiin mistä satamasta vaan. Meidän täytyy joskus ehdottomasti mennä sinne ainakin pariksi kuukaudeksi!”

Tällä hetkellä Elviira on mukana 9 Gatherings -hankkeessa, joka kehittää yhteistyötä taiteilijoiden, oikeudettomassa asemassa elävien siirtolaisten ja siirtolaisten oikeuksia ajavien järjestöjen kesken. Toisaalta hän kyllä haluaisi töihin myös pakolaisten vastaanottokeskukseen. Kaikki aallot vievät häntä kuitenkin pohjimmiltaan samaan suuntaan: inhimillisen ymmärtämiseen ja yhdenvertaisuuden lisäämiseen.

Teksti ja kuva: Hanna Niittymäki

Jos aistit niin oivallat -esityksen voi katsoa Youtubessa.

Galleria Sattumankauppa Helsingin Kalliossa osoitteessa Pengerkatu 24. Puoti on auki silloin tällöin.