Kirjallisuus avaa Afrikkaa

[rapu] simola (19.12.14)Joensuulainen yliopistolehtori Raisa Simola sai kipinän afrikkalaiseen kirjallisuuteen lukioaikoinaan. Nykyisin hän pyrkii tilaisuuden tullen työssään hyödyntämään Afrikka-tietouttaan, sillä tuon suuren mantereen päällä leijuu edelleen negatiivisten mielikuvien pilvi.

“Kiinnostuin Afrikasta teini-iässä. Lukiovuosinani Kajaanissa Biafran sota ja kwasiorkhorin pöhöttämät lapset tulivat median välityksellä minunkin kotiini, ja tragedian koskettamana aloitin koulussani rahankeräyksen. Jo rippikoulussa epädogmaattinen maailmanparantajatyyppi oli innostanut meitä nuoria keskustelemaan oikeudenmukaisuuden kysymyksistä.

Koulun jälkeen pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä ja estetiikkaa eli ns. maailmankirjallisuutta. Ajattelin, että tämä oli parempaa vastapainoa pikkukaupungille kuin olisi ollut kotimainen kirjallisuus, jonka opinnoissa keskityttiin sitä paitsi elämäkerralliseen lähestymistapaan. Tosin jossain vaiheessa oivalsin, että “maailmankirjallisuuden” maailma rajoittui puhtaasti Eurooppaan – kuuluihan meille opetettu määritelmäkin jotensakin näin: maailmankirjallisuus on eurooppalaisten kansojen yhteisomaisuutta!

Opiskelin opintolainalla kaikessa rauhassa, monenmoisia luentoja kuunneltiin silkasta kiinnostuksesta. Pidän tuolloista opiskelurauhaa ja akateemista vapautta suurena etuna, kun vertaa opiskelijoiden hoputtamiseen nykyisin. Erityisesti minua sävähdytti kenialaiskirjailija Ngugi Wa Thiong’on* vierailuluento. Hän oli marxilainen siirtomaahallinnon ja riiston vastustaja, ja karismaattinen persoonallisuus kaiken kaikkiaan. Hän näki, että siirtomaaisännän kielen mukana tuli helposti myös mieli, ja siksi hän on kirjoittanut osan tuotannostaan alun perin äidinkielellään kikujulla.
Samoihin aikoihin löysin myös Chinua Acheben klassikkoromaanin Things Fall Apart (Kaikki hajoaa, 2014, suom. Heikki Salojärvi). Se osui silmiini Kirjavintistä, joka myi pokkareita muun muassa Latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta. Kodikas ympäristö keinutuoleineen innosti selaamaan ja tutustumaan kirjoihin – se oli minulle tärkeä paikka.

Suomessa ei tunnettu afrikkalaista kirjallisuutta. Menin kysymään professorilta mahdollisuutta tehdä gradu Achebesta, ja hän totesi, ettei pysty antamaan ohjausta. Tein graduni sitten aivan yksin; aloitin lukemalla eri alojen Afrikka-kirjallisuutta hyvin ’epätaloudellisesti’. Kannustusta sain Marianne Bargumilta, joka oli tehnyt ensimmäisen gradun afrikkalaisesta kirjallisuudesta Suomessa.”

Susirajan takaa Teksasiin

“Valmistuttuani halusin Helsingin ulkopuolelle töihin. Päädyin Kuhmoon, Pohjois-Suomen suurimman yläasteen äidinkielen opettajaksi – tuhat oppilasta. Työsarka oli monipuolinen, mutta kun olin muutaman vuoden lyhennellyt opintolainojani, aloin kaivata yliopistolle.

Joensuun yliopistoon tulin kirjallisuuden lehtorin viransijaiseksi ja opetusvelvollisuus oli niin suuri, etten juuri ehtinyt tehdä muuta. Afrikka kuitenkin kiinnosti, ja aloitin jatko-opinnot 500 markan aikuisopintorahalla. Myöhemmin sain hyviäkin apurahoja.

Mahdollisuudet Afrikan kirjallisuuden opiskelemiseen olivat silloin Euroopassa hyvin rajalliset. John Stotesbury englannin laitokselta tutustutti minut alan suurnimeen Berndt Lindforsiin, joka toimi Afrikan kirjallisuuden professorina Austinissa, Teksasissa. Muutin opiskelemaan Austiniin ja sain Lindforsin ohjaajakseni, eikä minun tarvinnut maksaa lukukausimaksuja. Minulla oli mahdollisuus tavata häntä vaikka viikoittain. Yliopistolla kuuntelin Afrikan historian ja kirjallisuuden sekä feminismin historian kursseja. Pyysin vain opettajilta luvan, eikä kukaan kieltänyt. Vietin Austinissa 2,5 vuotta ja väittelin vuonna 1995.

Tein muuten ’tutkimusmatkan’ ensin Nigerian Nsukkaan, Nigerian yliopistoon. Kävi kuitenkin selväksi, ettei siellä pystynyt tekemään tutkimusta, ei ollut kunnon kirjastoja. Se selittää osittain sen, miksi tutkijoita ja kirjailijoita on muuttanut – ja muuttaa edelleen – Afrikasta Amerikkaan ja Eurooppaan. Humanistisia alojakin vaikeampaa siellä on tutkia teknisiä ja luonnontieteitä.”


Afrikka-tietoa ja monikulttuurisuutta tuleville opettajille

“Olen jonkin verran pystynyt hyödyntämään erikoisosaamistani työssäni. Olen pitänyt erityiskursseja afrikkalaisesta kirjallisuudesta muutaman kerran Helsingin yliopistossa afrikkalaisen kirjallisuuden dosenttina sekä Joensuun ja Itä-Suomen yliopistossa (viimeksi namibialaisille maisterin tutkintoa varten opiskeleville!). Olen lisäksi pitänyt yksittäisiä luentoja kansalaisopistoissa, mutta nämä ovat pikemminkin poikkeustapauksia. Eli kyllä afrikkalaisen kirjallisuuden tuntemusta on aika vaikea hyödyntää Suomessa. Jo Ruotsissa on toisin: eräs kollega siirtyikin siksi sinne. Silti toki yritän ujuttaa Afrikka-tietoutta leipätyöopetukseenikin. Opiskelijani ovat tulevia luokanopettajia ja äidinkielen opettajia.

Tein taannoin kyselyn siitä, mitä opiskelijoilla tuli mieleen sanoista “afrikkalainen kulttuuri”. Vastaukset eivät yllättäneet: eniten mainintoja saivat rumpumusiikki, tanssi ja naamiotaide. Yllättävää oli sen sijaan se, että afrikkalainen kirjallisuus ei tullut lainkaan mainituksi, vaikka kyseiset opiskelijat olivat opiskelleet yliopistossa myös kirjallisuutta. Afrikasta oli koulussa puhuttu lähinnä maantiedon, historian ja terveystiedon tunneilla. Tyypillisesti esillä oli negatiivisia asioita: nälkä, köyhyys, sodat, taudit. Käsitystä leimasi menneisyys, maaseutu ja viidakko. Kaupunkeja ja kaupunkikulttuuria ei mainittu, eikä kristinuskon levinneisyyttä.

Kysyin, vähän yksioikoisesti, kumpi oli antava osapuoli, Afrikka vai Eurooppa. Vastaus kuului kuitenkin useimmilta ongelmattomasti: Eurooppa antoi – hyväntekeväisyyttä ja teknologiaa. Afrikan luonnonvarojen ja ihmisten riistoa ei hahmotettu antamiseksi, vaikka erikseen kysyttäessä siirtomaiden riisto tiedettiinkin. Riiston yhteyttä ongelmiin ei hahmotettu. Opetuksessa olisi siis tarpeen tuoda esiin laajempia yhteiskunnallisia ja historiallisia taustoja.”

Monikulttuurisuuskursseja luokanopettajille

“Vedimme Jouko Jokisalon kanssa monena vuonna vapaaehtoista monikulttuurisuuskurssia tuleville luokanopettajille. 20 hengen kurssi tuli täpötäyteen, kerran perustettiin rinnakkaisryhmäkin. Kutsuimme sinne vieraita – puhumassa oli muun muassa Karim Maiche Rauhanpuolustajista, irakilaistaiteilija Adel Abidin, Joensuun 1990-luvun skiniongelmaan perehtynyt poliisi Erkki Kanerva, Joensuussa asuva venäläisrouva, Suomen romani. Opiskelijat ihmettelivät aina liikuttavasti vierailijoiden fiksuutta ja sympaattisuutta.

Tällaiselle olisi suuri tarve, mutta nyt meillä on suuremmat opetusryhmät ja hyvin tiivis opetusohjelma. Vapaaehtoiskurssille ei liiennyt voimia.

Muuten, tarkastelin viimeksi julkaistussa artikkelissani Yrjö Kokon Pessiä ja Illusiaa** muun muassa monikulttuurisuusnäkökulmasta.

Ihmiselle, joka ei lue paljoa, mutta haluaa tutustua afrikkalaiseen kirjallisuuteen, suosittelen J. Nozipo Marairen romaania Tyttäreni Zenzele. Luulen, että se kiinnostaa myös nuoria. Se antaa monipuolisen kuvan siirtomaavallan vaikutuksista, Euroopassa oleskelun seurauksista, juurien tärkeydestä. Tiedän, että Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus on vaikuttanut muutamaankin suomalaiseen nuoreen. Apartheidia kuvaa André Brinkin dekkarimainen Valkoinen kuiva kausi. Ja Chinua Acheben Kaikki hajoaa on tietenkin afrikkalaisen kirjallisuuden klassikko, monikerroksinen teos, jossa riittää pureskeltavaa.

* Ngugi Wa Thiong’on kirjoista suomeksi saatavilla: Nisun jyvä (julkaistu nimellä James Ngugi), suom. Sepppo Loponen, 1972; Paholainen ristillä (suom. Mika Tiirinen, 1994); Variksen Velho (suom. Seppo Loponen, 2007).
** teoksessa Kaikille lapsille, toim. Anna Rastas 2013.

Raisa Simola työskentelee Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella äidinkielen ja kirjallisuuden pedagogiikan lehtorina. Tieteellisten artikkelien lisäksi hän on kirjoittanut ja toimittanut monipuolisesti kirjoja:
World Views in Chinua Achebe’s Works. 1995 (väitöskirja)
Afrikkalaisen filosofian antologia (& Ensio Puoskari). 2001
Chinua Achebe sadunkertojana. 2002.
Monenkirjava rasismi (& Kaija Heikkinen). 2003.
Monikulttuurisuus luokanopettajakoulutuksessa: monialaisten opintojen läpäisevä juonne (& Jouko Jokisalo). 2009.
Kulttuurisia kohtaamisia (& Jouko Jokisalo ym.). 2010.

********************

Kiinnostavia löytöjä afrikkalaisilta naiskirjailijoilta:
• Chimamanda Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (suom. Sari Karhulahti, 2009), Purppuranpunainen hibiskus (suom. Kristiina Savikurki, 2010), Kotiinpalaajat (suom. Hanna Tarkka, 2013).
• Ama Ata Aidoo: Muutoksia – eräs rakkaustarina (suom. Terhi Kuusisto, 2002).
• Tsitsi Dangarembga: Tambu (suom. Leila Ponkala, 1989).
• Doris Lessing: Ruoho laulaa (suom. Eva Siikarla, 1978) & muita Lessingin teoksia.
• Wangari Maathai: Taipumaton: muistelmat (suom. Sari Karhulahti, 2007).
• J.Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele (suom. Sirkku Klemola, 1999).
• Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä suom. Kaija Anttonen, 1998), Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja (suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, 1990).
• Ellen Johnson Sirleaf: Tästä tytöstä tulee jotakin. Liberian presidentin elämä (muistelmat, suom. Soili Takkala, 2011).
• Yhdeksän syyssadetta. Suomessa asuvien somalinaisten runoa ja proosaa. 2001.

********************

Joensuussa kokoontuu kuukausittain neljän naisen lukupiiri, jossa luetaan enimmäkseen afrikkalaisten naiskirjailijoiden teoksia. Mikä teos on jäänyt erityisesti mieleen?

Pirkkoliisa Ahponen: Monista kiinnostavista mainitsen Nelson Mandelan omaelämäkerran Pitkä tie vapauteen. Se on puhutteleva ja jännittävä kaikkine kokemuksineen, väkivalta- ja demokratiahaasteineen. Ihmisoikeuksien väkevä puolustus.

Marja Jänis: Nigerialaisen Chinua Acheben Arrow of God (Jumalan nuoli) kuvaa aikaa, jolloin valkoinen mies alkoi sekaantua perinteisiin arvoihin. Acheben romaani on tutustumismatka historiaan ja afrikkalaisiin tapoihin, mutta tukee myös ajatustani inhimillisen käyttäytymisen universaaliudesta.

Kirsti Era: Hyödyllinen vaikkapa kouluille on Annika Tepon toimittama Afrikan aika, jossa on yleistajuisia artikkeleita monelta alalta: historiaa, kieliongelmia, terveydenhoitoa, kansalaisyhteiskuntaa… Niissä myös kommentoidaan Afrikan tutkimuksen historiaa.

Teksti ja kuva: Kirsti Era