KERTOMUKSIA ROHKEUDESTA 5: Väkivalta ja väkivallattomuus apartheidin vastaisessa kamppailussa

[rapu] Mandela_JukkaVaris (23.06.16)

Maailmanhistorian suurien käänteiden jakaminen väkivaltaisiin ja väkivallattomiin ei ole ongelmatonta. Kaikissa tämän kirjoitussarjan aiemmin julkaistuissa väkivallattomuuden voimaa kuvaavissa kampanjoissa – Intian itsenäistymiskamppailussa, Yhdysvaltojen vuosien 1955–68 kansalaisoikeusliikkeessä ja Filippiinien People Power -vallankumouksessa 1986 – käytettiin paitsi väkivallattomia, jossain määrin myös väkivaltaisia metodeja. Tämä pätee myös nyt aiheena olevaan Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän vastaiseen taisteluun. Onkin syytä kysyä, kaatuiko apartheid terrorismin painostamana, väkivallattomien metodien suostuttelemana vai kenties apartheidin vastustajista riippumattomien, suurten kansainvälis-poliittisten myllerrysten sivutuotteena.

KUN HIUSTEN KIHARUUDEN ASTE MÄÄRITTELEE KOKO ELÄMÄN
Apartheid oli Etelä-Afrikassa vuosina 1948–1991 harjoitettua rotuerottelupolitiikkaa. Monet sen käytännöistä olivat periytyneet vanhemmalta ajalta, mutta Kansallispuolueen noustua valtaan nämä käytännöt saivat lain voiman. Väestö jaettiin mustiin, valkoisiin, intialaisiin ja värillisiin, joilla kullakin oli omat asuinalueensa, koulutusjärjestelmänsä, oikeutensa, velvollisuutensa ja rajoituksensa. Rauhantutkija Johan Galtungin termeillä ilmaistuna kyseessä oli kouluesimerkki rakenteellisesta väkivallasta.

Järjestelmää kuvaa hyvin Nelson Mandelan muistelut siitä, mitä rikoksia hänen asiakkaansa olivat tehneet hänen toimiessaan asianajajana 1960-luvun alussa Johannesburgissa: vain valkoisille varatusta ovesta kulkeminen, bussilla matkustaminen, vesilähteestä juominen ja uimarannalla kävely. “Oli rikollista kulkea ilman passia tai pitää hallussaan passia, jossa oli väärä allekirjoitus. Oli rikollista olla työtön, ja oli rikollista olla työllistettynä väärässä paikassa. Oli rikollista asua tietyssä paikassa, ja oli rikollista olla asunnottomana.”

Laki johti absurdeihin tilanteisiin: viranomaiset saattoivat luokitella saman perheen jäsenet eri etniseen ryhmään riippuen siitä, kuinka tumma tai vaalea lapsen iho sattui olemaan. Hiusten kiharuuden aste ja huulten koko määräsi koko elämän: niiden perusteella päätettiin, kuka sai asua missäkin, kenen kanssa seurustella ja mennä naimisiin, miten kouluttautua ja missä työskennellä.

Järjestelmän julkilausuttunakin tavoitteena oli pitää ihmisryhmät erillään ja varmistaa eurooppalaista alkuperää olevien eritysaseman jatkuminen. Yksi keino tämän päämäärän saavuttamiseksi oli räikeän epäoikeudenmukainen koulutusjärjestelmä. Siinä missä valkoisten koulutus oli pakollista, ilmaista ja eurooppalaista tasoa, afrikkalaistaustaisten koulutus oli vapaaehtoista, maksullista ja puitteiltaan surkeaa.

VÄKIVALLATTOMASTA VASTARINNASTA SISSISOTAAN
Järjestelmää vastustettaessa käytettiin sekä väkivaltaisia että väkivallattomia keinoja. Järjestelmän kuuluisin vastustaja, rauhan, sovinnon ja väkivallattomuuden keulakuvaksi usein nostettu Nelson Mandela ei ollut gandhilaisen periaatteellisen väkivallattomuuden kannattaja. Mandela näki väkivallattomuuden taktiikkana poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Mikäli tämä taktiikka osoittautui toimimattomaksi, hän oli valmis turvautumaan väkivaltaan. Mandela kävi keskustelua periaattellisen ja taktisen väkivallattomuuden eduista ja haitoista muun muassa Mohandas Gandhin Etelä-Afrikassa asuvan pojan Manilal Gandhin kanssa. Keskustelu tapahtui Afrikan kansalliskongressin eli ANC:n kokouksessa 1950-luvun alussa yhdistyksen viritellessä ensimmäistä merkittävää kansalaistottelemattomuuskampanjaansa.

Vaikka Mandelan kanta voittikin, kyseisen kampanjan julistuksessa korostettiin hyvin gandhimaisesti, että sitä ei ole suunnattu ketään ihmistä tai ihmisryhmää vastaan, vaan sillä vastustetaan epäoikeudenmukaisia lakeja, jotka pitävät suuren osan kansasta kurjuudessa. Kyseessä oli ensimmäinen laaja-alainen, keskusjohtoinen ja monietninen poliittinen mobilisaatio apartheidia vastaan. Yli 8 000 koulutettua vapaaehtoista antoi pidättää itsensä rikottuaan passilakia tai ulkonaliikkumiskieltoa tai astuttuaan sisään vain valkoisille varattuihin julkisiin paikkoihin. Vaikka kampanjalla ei sillä kertaa saavutettukaan päämääriä, se kuitenkin kasvatti ANC:n suosiota ja paljasti laajamittaisen ja yhä kasvavan opposition apartheidille.

Seuraavien vuosien aikana valtio tiukensi otettaan. Maaliskuussa 1960 poliisi ampui Sharpevillessä väkijoukkoa, joka oli tullut poliisiaseman eteen ilman passeja ja vaati tulla pidätetyksi. Verilöylyssä kuoli 69 ihmistä, joukossa myös lapsia. Suurinta osaa oli ammuttu selkään heidän paetessaan paikalta. Sharpevillen verilöyly johti entistä suurempiin mielenosoituksiin, hätätilan julistukseen ja 18 000 mielenosoittajan pidätykseen.

Seuraavien kuukausien aikana Nelson Mandela koki yhä vahvemmin, että oli tullut aika todeta ettei väkivallattomuus toimi. Joulukuussa 1961 hän ideoi, kokosi ja nousi johtamaan Umkhoto we Sizwe – (MK) eli Kansakunnan keihäs -järjestöä, josta tuli ANC:n aseellinen siipi. Mandela ei ehtinyt toimia järjestön johtajana pitkään, vaan hänet pidätettiin jo seuraavana vuonna. Vaikka MK:n toiminta ei Mandelan alaisuudessa aiheuttanut ihmisvahinkoja, Mandela sai silti elinikäisen tuomion maanpetoksesta.

Toivuttuaan johtajiensa pidätyksistä MK vahvisti kampanjaansa 1970-luvun puolessavälissä. Se perusti koulutus- ja sotilastukikohtia maan rajojen ulkopuolelle ja teki sotilasoperaatioita öljynjalostamolle, poliisiasemille, sähkölaitoksiin ja sotilastukikohtiin. MK:n iskut jatkuivat 1980-luvun loppuun asti ja laajenivat – vastoin ANC:n johdon ohjeita – myös siviilikohteisiin. Näistä pahin oli Church Streetin 21 ihmistä tappanut pommi-isku vuonna 1983.

VÄKIVALLATTOMUUDEN UUSI AALTO
Valtiotieteen professorin Stephen Zunesin mukaan aseellinen toiminta mantereen voimakkainta armeijaa vastaan saattoi hyvinkin haitata apartheidin vastaista liikettä antamalla valtiovallalle legitiimin syyn koviin otteisiin.

Yksi keskeisimmistä apartheidin vastaisen liikkeen inspiraationlähteistä oli Musta tietoisuusliikkeen johtaja Steve Biko. Hän uskoi, että mustille koulutuksen ja kulttuurin avulla syötetyt ideat olivat kaltoinkohteluakin vaarallisempaa. Historia oli valkoisten kertomaa, koulutus valkoisten tarjoamaa ja keksinnöt valkoisten keksintöjä. Järjestelmän nerous oli siinä, että se sai mustat ajattelemaan itsensä vähemmän kyvykkäinä. Keskeistä olisi Bikon mukaan päästä eroon ajatuksesta, että yksi ihminen on toista arvokkaampi. Biko kuoli poliisin pahoinpitelemänä vuonna 1977 ollessaan 30-vuotias.

Toinen karismaattinen nuorisojohtaja, 26-vuotias Mkhuseli Jack, onnistui Port Elisabethin kaupungissa kanavoimaan ihmisten turhautumisen strategiseen väkivallattomaan toimintaan. Hän valitsi taktiikaksi ostoboikotit keskustan valkoisten omistamia kauppoja vastaan. Hän sai organisoitua mukaan katukomiteoita, seurakuntia, urheiluseuroja ja naistenkerhoja. Hallitus vastasi poikkeustilalla, mikä Jackin omien sanojen mukaan vain lisäsi kampanjan järjestelijöiden intoa.

Asiaa konfliktin toiselta puolelta tarkkaillut provinssin armeijan entinen tiedusteluosaston johtaja Lourens Du Plessis piti Mkhuseli Jackin valitsemaa taktiikkaa nerokkaana: “Se, että ei tee ostoksia, ei ole rikos. Mutta se on massatoimintaa. Mitä sille muka voi tehdä? Ei heitä voi ampua, ei heitä voi sulkea vankilaan.”

Kesäkuussa 1988 järjestettiin Etelä-Afrikassa kolmen päivän yleislakko, johon osallistui yli kolme miljoonaa työläistä ja opiskelijaa. Yleislakko uusittiin vielä edellistäkin suurempana elokuussa 1989, ja väkivallattomien metodien kirjo laajeni: valtion laitoksia ja palveluita boikotoitiin ja vaihtoehtoisia instituutioita – kuten osuuskuntia, kyläklinikoita, oikeusapukeskuksia – perustettiin.

Ne, jotka halusivat vältellä valtakunnanpolitiikkaa, keskittivät tarmonsa paikallisten asioiden hoitamiseen, kuten asumiseen, vuokrien nousuun tai sanitaation parantamiseen. Hallitus yritti kieltää kansainvälisen tuen tällaisilta järjestöiltä, mutta tällä ei ollut suurtakaan merkitystä. Hallitus oli pikkuhiljaa menettänyt kontrollin kutakuinkin kaikilla tasoilla. Kiellettyjä ANC:n lippuja liehui eri puolilla, julkisia rakennuksia nimettiin uudelleen, koululaiset uhmasivat viranomaisten määräyksiä, vankiloissa järjestettiin nälkälakkoja ja papisto vihki laittomasti eri etnisen taustan omaavia pareja.

Apartheidin vastainen kampanja huipentui valtaviin rauhanmarsseihin Kapkaupungissa, Johannesburgissa, Durbanissa ja eri puolilla maata. Tällä kertaa mukana oli myös monia liike-elämän ja politiikan edustajia, kuten Kapkaupungin pormestari.

MIHIN APARTHEID KAATUI?
Väkivallattomuus tehostui apartheidin vastaisen liikkeen onnistuessa 1980-luvulla mobilisoimaan suuret massat mukaan taisteluun. Kampanjoinnin pääpainon pysyessä väkivallattomissa metodeissa liikkeen oli helpompi kerätä sympatiaa niin maan sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Ajatus uudesta, mustien hallitsemasta järjestelmästä ei enää pelottanut hallitsevaa luokkaa.

Filosofian tohtorin Lester R. Kurtzin analyysin mukaan pysyäkseen pystyssä Etelä-Afrikan hallitus joutui tukeutumaan ainakin kolmeen tahoon: ei-valkoisiin työntekijöihin, naapurimaihin ja länsimaihin. Näiden kolmen tahon vetäessä yksi toisensa jälkeen tukensa apartheidiltä peli oli pelattu.

Myös kylmän sodan päättymisellä oli epäilemättä keskeinen rooli. Edesmennyt lakimies, totuus- ja sovittelukomissionkin työskentelyyn osallistunut Matti Wuori on huomauttanut, että hirmuhallinnon ylläpitäminen vetoamalla kommunismin vastaiseen taisteluun kävi reaalisosialismin kukistuttua kestämättömäksi.

Vuonna 1990 ANC ja muut aiemmin kielletyt järjestöt sallittiin jälleen. Nelson Mandela, Walter Sisulu ja sadat muut toisinajattelijat päästettiin vankilasta. Huhtikuussa 1994 järjestettiin Etelä-Afrikan ensimmäiset vapaat vaalit. Muutamaa viikkoa myöhemmin Nelson Mandela, mies joka oli istunut vankilassa 27 vuotta, valittiin maan presidentiksi. Kunniavieraakseen virkaanastujaisiinsa hän kutsui entisen vanginvartijansa.

Teksti: Timo Virtala
Kuva: Jukka Varis

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan viides osa.